Artikkeleita

Täällä julkaisemme artikkeleita, jotka liittyvät läheisesti evakkolapsiin.

En ole evakko mutta kuulun joukkoon

Sotaorpo Vilho Eerola esitteli seminaarin osanottajille kehyksiin laitetun sururistin, jollaisia annettiin sodassa kaatuneiden leskille ja äideille. (Kuva Lauri Kosonen)

Eerola on toiminut puheenjohtajana Suomen ensimmäisessä sotaorpojen osastossa, joka jatkoi Helsingin sotaleskien toimintaa. Eerola kertoi isänsä kaatumisesta Kuhmossa helmikuussa 1940 ja siitä, miten kävi Kuhmon Löytövaarassa 2001. ”Aika nykyisyyden ja lapsuuden välillä hävisi Mielen valtasi lohduttava ajatus, minulle on sittenkin ollut isä.”

Muistona isästä Eerolalla on kaatuneiden lähimmälle omaiselle, leskelle tai äidille annettu sururisti samoin kuin neljä kirjettä. Isä oli tiedustelija ja kirjoitti viimeisen kirjeensä lopussa, kuinka Kuhmossa soditaan väärällä taktiikalla.

Eerola keroi myös, että sotaorvoille on vihdoin luvassa oma tunnus. Silti tarkkaa määrää sotaorvoista ei vieläkään tiedetä. Moni sotarvoista koki erilaista vääryyttä. ”Pienten lasten kanssa kamppailleiden leskien aika ei riittänyt etujen ajamiseen eivätkä lapset liioin siihen kyenneet. Leskiäitien lapset olivat mukana työssä, isovanhempien tai sukulaisten hoidossa.”

Isän puuttuminen vaikutti perheen asemaan taloudellisesti yli sukupolven. Rahan puute heijastui lasten koulutukseen, joka ei sotien jälkeen ollut ilmaista eikä muutenkaan itsestäänselvyys. Lain pykälät sotaorpojen koulutuksen tuesta olivat niin tulkinnanvaraisia, että viranomaiset voivat käyttää mielivaltaa. Sotaorpojen niin kuin evakkolastenkin kovia kokemuksia on ryhdytty purkamaan vasta tällä vuosituhannella.

Valoisin evakkovaihe oli kotiinpaluu

ANNE KUORSALO

Lapsille, jotka syntyivät Karjalankannaksella 1930-luvun puolivälissä, elämä varasi sodan ja evakkouden. Näin aloittaa Lassi Rämö kirjansa ”Takaisin Karjalaan” ja toteaa heti alussa, että valoisin evakkovaihe kesti keväästä 1942 kesään 1944, jolloin perhe pääsi palamaan takaisin kotiin Muolaaseen.

Näin siitä huolimatta, että Rämöjen kotipiiristä Muolaan Moiniemessä olivat jäljellä vain navetan tiiliseinät, joiden suojiin rakennettiin väliaikainen asumus. Kirjoittaja kokoaa kaikkien jälkipolvien tuntoja toteamalla ensin aina ihailleensa sitä huimapäistä rohkeutta, jota palaaminen osoitti ja lisää vielä ihmetelleensä valtavaa innostusta ja tahdonvoimaa, joka purkautui kotiinpalussa.

Vanhempani joutuivat sodan vuoksi aloittamaan perheen elämän rakentamisen lähes nollapisteestä kolme kertaa. Kun perheemme asettui myöhäissyksyllä 1949 Forssaan rakennettuun taloon, se oli kahdeksas asuinpaikka kymmenen vuoden aikana, tiivistää Rämö perheen vaiheet.

Kirjassa Rämö yhdistää luontevasti karjalan murteella sujuvaa replikointia ja kirjakielellä etenevää yleistä kuvausta. Hän toteaa henkilöiden vuorosanojen olevan kirjoittajan sepittämiä, mutta ratkaisu on onnistunut.

Samalla se tavoittaa hyvin niitä ajatuksia ja tuntemuksia, joita aikuisten palaajien mielissä on liikkunut: iloa, epäilyä ja taustalla vaanivaa pelkoa siitä, mitä tulevaisuus tuo. Arkea tahdittaa kova työ, mutta sitä tehdään tulevaisuuteen uskoen.

”Lapsille, jotka syntyivät Karjalankannaksella 1930-luvun puolivälissä, elämä varasi sodan ja evakkouden. Näin aloittaa Lassi Rämö kirjansa ’Takaisin Karjalaan’ ja toteaa heti alussa, että valoisin evakkovaihe kesti keväästä 1942 kesään 1944, jolloin perhe pääsi palamaan takaisin kotiin Muolaaseen.”

Ensimmäiset palaajat halusivat kotiin heti syksyllä 1941, jolloin Muolaaseen myönnettiin 500 paluulupaa. Syksyllä 1941 aloitti työnsä Muolaan kunnan esikunta, jolla riitti urakkaa sodan jälkien raivaamisessa yhdessä pitäjän siivoajien kanssa. Esimerkiksi ennen sotaa kouluja oli ollut 24, mutta niistä 19 oli tuhoutunut.

Lassi Rämön isä lähti keväällä 1942 ensin yksin käymään kotipaikalla ja järjestämään paikkoja asuttavaan kuntoon ennen kuin tuli hakemaan muun perheen Tammelasta. Talkoovoimin saatiin isän käynnin aikana rakennettu katto ja uunit uusiin huoneisiin, jotka tehtiin entiseen navettaan.

Perheen paluun hetki ei ollut pelkkää riemua, vaikka hevonen osasi kääntyä kotiin ilman ohjastajan käskyä. Ilma oli kylmä, huoneet kylmiä ja kolkkoja. Lisäksi kaikki olivat nälissään. Pian kuitenkin koti oli taas koti.

Sunnuntaisin pöytään katettiin kukkaompelein koristettu pellavaliina ja matot äiti kutoi heti ensimmäisenä talvena, kirjaa Lassi äitinsä uurastusta. Saippuan puute oli yksi arjen ongelmista, mutta sitä helpotettiin koivutuhkalla pyykinpesussa.

Kirjan kuvista hienoin on kannessa: perhe on kuvattu kesällä 1943. Äidin ja isän lisäksi juhlavaatteissa ovat lapset. Jos takana ei näkyisi tilapäistä asumusta voisi luulla, että rusettipäinen tyttö ja puhtaanvalkoisiin paitoihin puetut pojat elävät aivan jossain muualla kuin sodan tuhojen keskellä.

Ilmapiiriä ja ympäristöä, jossa lapsuutemme kulta-aikaa vietimme, ympäröi ja rajasi joka puolelta sota. Jokapäiväistä elämää olivat sotaleikit metsässä, tykkien jyske ja valojuovien kaaret rintamalta sekä kylän ylitse singahtelevat lentokoneet, kokoaa Lassi Rämö evakkolasten yleisiä tuntemuksia.

Kirja kuvaa hyvin elämän etenemistä. Kauppoja oli 1943 melkein Muolaan joka kylässä ja koulut alkoivat toimia. Uutta rakennettiin aivan loppuun asti: esimerkiksi Muolaata sähköistettiin vielä toukokuussa 1944. Sitten koitti päivä, jolloin tuli käsky :”Kylä tyhjäksi ennen iltaa.”

Kirjan lopussa on dramaattinen kuvaus Rämön suvun käynnistä kotona 1969, jolloin se oli ankarasti kiellettyä ja rangaistua. Kolmen auton ja 12 hengen matkaa Leningradiin Kannaksen halki oli varjostanut everstin arvoinen KGB:n mies. Silti Rämöt onnistuivat kokemaan kotiinpaluun täyttymyksen toiseen kertaan.

Takaisin Karjalaan on kirja, jonka lukemista voi suositella jokaiselle Suomen historiasta kiinnostuneelle. Erityisen paljon se antaa meille, jotka muistamme omien sukulaistemme tarinoita siitä, millaista oli paluu Karjalaan.

Lassi Rämö: Takaisin Karjalaan, 191 sivua. Gummerus 2013.

Tunnetaakat kokoaa Evakkolasten yhteiset kauhut ja ilot - Lauri Kosonen Evakkolapset ry:n 10-vuotisjuhlassa

Syyskuussa 2002 perustetun Evakkolapset ry:n 10-vuotisjuhlaan Evakkolapset ry:n hallitus päätti koota yhdistyksen historiikin. Hallitus nimesi minut tehtävän toteuttajaksi. Yhdistyksen pöytäkirjojen ja muun arkistomateriaalin täydennykseksi sain lainaksi nauhoitteet yhdistyksen perustamiskokouksesta ja siihen liittyneen seminaarin puheista sekä alkuvuosista kootun leikekirjan, jossa on mielenkiintoisia tietoja jo ajalta ennen yhdistyksen perustamista.

Vuonna 1996 – viisi vuotta ennen yhdistyksen perustamista – neljä sota-aikaista evakkolasta alkoi kokoontua terapeuttisiin keskusteluihin NMKY:n kellaritiloissa Helsingissä. He totesivat kokeneensa samanlaisia kauhun hetkiä pommikoneiden ja tykkien metelissä ja tunsivat nyt suurta iloa, että olivat löytäneet toisensa. He päättivät jatkaa kokoontumisiaan ja löysivät yhä lisää yhtäläisyyksiä elämässään ja ajattelussaan.

Nuo karjalaistytöt olivat Saini Knuuttila, Terttu Törmä, Irma Kumpula ja Marja Karvonen. Heistä kolme oli syntynytkin samana vuonna 1939. Heille oli tullut jo hyvin alkuvaiheessa mieleen, että ”kyllä myö vielä yhistys perustettaa!”

Pari vuotta myöhemmin ryhmään liittyi näytelmäkirjailija Ritva Tuutti Porista, ja vuonna 2000 mukaan kutsuttiin terapia-asiantuntijaksi taideterapeutti Iris Saloranta.

Kirjan alkusivuilla nuo silloiset evakkotytöt – omien sanojensa mukaan karjalaisevakkojen tyypilliseen tapaan kiltit ja hiljaiset ”ylisuorittajat” – kertovat kirjoituksissaan tapaamistensa alkuajoista.

Seuraavaksi kirja kertoo lyhyesti yhdistyksen perustamisesta sekä sen toimintatavoista ja tavoitteista. Alkuvuosia koskevat tiedot olen koonnut kokousasiakirjoista sekä äänitallenteista, lehtileikkeistä, keskusteluista, sillä silloin en itse ollut vielä mukana toiminnassa. Kerrontani tieto- ja kokemuspohja laajeni, kun toimittuani pari vuotta eteläkarjalaisena yhdyshenkilönä tulin valituksi keväällä 2007 yhdistyksen hallitukseen, suoraan sen puheenjohtajaksi. Kolme vuotta toimin puheenjohtajana, ja sen jälkeen olen toiminut varapuheenjohtajana, nyt jo kolmatta vuotta.

Yhdistyksen hallituksen työskentely on ollut useimmiten sopuisaa ja aktiivista, mutta mukaan on mahtunut myös puheiden ja tunteiden ristiaallokkoa! Hallituksen ja toimikuntien jäseniä on eronnut kesken toimikauden, ja onpa kerran käynyt niinkin harvinainen tapaus, että koko hallitus jätti tehtävänsä samalla kertaa, keväällä 2006. Tämä tapaus on sitten vahvistanut niitä jo aikaisemminkin virinneitä ajatuksia, että yhdistyksen sääntöjä on korjattava, mm. siten että erovuoroisuus tulisi säännöissä määritellyksi. Mainittakoon, että nykyinen hallitus on ensimmäinen, joka jatkaa samassa kokoonpanossa jo toista vuotta.

Sääntöjen muuttaminen on yhä kesken, kun matkan varrelle on ilmaantunut aina isompia tai kiireellisempiä pulmia ensin ratkottaviksi.

Yhdistyksen talous on ollut hyvin pitkälti Evakkolapset, Evakkotie ja Sodan haavoittama lapsuus -kirjoista kertyneiden ja yhdistykselle lahjoitettujen tekijäpalkkioiden varassa. Toki verottajakin on pyrkinyt osille, sillä yhdistys joutui vuosien valitusprosessiin, jotta sen ei tarvinnut maksaa kirjatuotoista veroja.

Muuten talous on nojannut jäsenmaksutulohin ja satunnaisiin varainhankintatoimiin. Heti alusta alkaen RAY:ltä vuosittain anottuja toiminta-avustuksia – eli ”määrärahoja”, kuten avustusanomuksissa niitä kutsuttiin – ei ole saatu kertaakaan, vaikka niiden käyttötarkoituksia ja niiden perusteluja oli koetettu muokata RAY:n ohjeiden mukaisiksi. Kerran RAY:ltä tuli sitten jälleen epuuilmoitus ja samalla ennakkotieto, ettei tulevinakaan neljänä vuotena rahaa saada. Eipä ole sen jälkeen enää pyydettykään, tyhjänhän saa pyytämättäkin.

Olen nyt tullut puhuneeksi paljon rahasta – kuten nykyisin on muodikasta yleensäkin. Kaikki me toki ymmärrämme kuitenkin, että raha on vain väline, jonka avulla koetetaan saada aikaan jotakin kouraantuntuvaa, toimintaa ja tuloksia. Mutta on yhdistyksen taloustilanne kieltämättä myös väistämätön kehityksen jarru silloin, kun se vie huomattavan osan yhdistyksen hallituksen ajasta ja energiasta.

Kaiken yhdistystoiminnan varsinainen perusta on sen jäsenkunta. Jäsenmaksut ovat tärkeitä, että ainakin perusasiat saadaan hoidetuiksi. Evakkolapset ry ei voi pröystäillä jäsenmäärillä.

Kun viime sotiin liittyen suomalaisia evakkolapsia on arvioitu olleen ehkä 160 000, ja kun heistä monet ovat aikuisiksi ehdittyään perustaneet perheitä, niin teoriassa jäseniä voisi olla jopa puoli miljoonaa! Sen verran arvioimme olevan suomalaisia, joilla on läheinen suku- tai perheyhteys sodanaikaisieen evakkolapsuuteen.

Tietysti voi kysyä, onko yhdistyksen tärkein tavoite saada mahdollisimman paljon jäseniä. Voi heti vastatakin, että eipä tietenkään. Sen sijaan tärkeätä on, että yhdistyksellä ja sen jäsenillä on selvät pasmat: arvot ja tavoitteet, joiden myötä olisi mahdollista saada aikaan yhteiskunnallisesti merkittävää toimintaa ja tuloksia. – Mutta ilman muuta jäseniä halutaan mahdollisimman runsaasti, sillä jäsenkuntahan on joka tapauksessa kaiken yhdistystoiminnan perusta! – Tässä Evakkolapset ry:llä on vielä pitkä sarka kynnettävänä ja muokattavana, muun muassa sääntöuudistusta mietittäessä.

Eri puolilla maata on onnistuneesti pidetty säännöllisesti toistuvia kuukausikokoontumisia, niin sanottuja vertaiskeskustelupiirejä. Ne ovat olleet yksi toiminnan perusmuodoista aivan alusta asti. Osassa paikoista tällainen toiminta on jo kuitenkin hiipunut, ja odottaa ehkä uusia ideoita sekä aktiivisia vetäjiä, yhdyshenkilöitä.

Vuosittain on järjestetty myös valtakunnallisia tapaamisia, evakkolasten päiviä. Niissä on tunnemuistoja käsitelty niin sanotuissa työpajoissa, käyttäen erilaisia terapia- ja taidetoiminnan muotoja. Viime syksynä pidettiin myös evakkolasten hengelliset päivät Lohjalla Vivamo-opistossa.

Nyt on kuitenkin hyvä hetki myös miettiä, mitä muuta konkreettista toimintaa – tapaamisten lisäksi – yhdistyksen kautta ehkä haluttaisiin järjestää. Voisiko esimerkiksi koota yhteen tietoja evakkolasten elämänvaiheista kotimaasta – ja jopa muistakin maista – ja laajemmin pakolaisuudesta ja sen monista eri puolista? Tai tietoja evakkouteen liittyvistä tieteellisistä tutkimuksista ja niiden tuloksista? Olisiko mahdollista saada koolle eri alojen tutkijoita kansainvälisiin tapaamisiin, pohtimaan, suunnittelemaan ja toteuttamaan uusia tutkimuskokonaisuuksia esimerkiksi siirtolaisuuden ja sotien vaikutuksista lapsiin? – Tutkimusaiheita on lopulta aika helppo keksiä, mutta miten näitä ideoita saataisiin kanavoiduiksi toteutukseen tieteen eri aloilla – siinä on pähkinää purtavaksi.

Vielä on tärkeää puhua valtakunnallisista evakkovaellustapahtumista. Niiden järjestämisessä Evakkolapset ry on ollut aloitteen tekijä. Vaellusta on toteutettu onnistuneesti jo kuutena vuonna, yhteisvoimin monien karjalais-, reserviläis-, kotiseutu- ja muiden yhdistysten ja järjestöjen sekä kuntien ja seurakuntien kanssa. Yleisö on ottanut vaellustapahtumat vastaan jäsenkuntaamme paljon laajemmin. Mukana on ollut joka kerta satoja osallistujia, kolmestasadasta yli viiteensataan kävelijää. Vaellustapahtumiin olemme saaneet tukijoiksi ja avaajiksi kansakuntamme merkkihenkilöitä. Tällaisesta arvokkaasta tuesta olemme hyvin kiitollisia, sillä näin on toiminnallemme saatu paljon myönteistä julkisuutta sekä huomattavaa lisäarvoa.

Kymmenvuotishistoriikki ”Tunnetaakkoja” on nyt siis valmis jaettavaksi ja luettavaksi. Se on alle satasivuinen, mutta antanee kuitenkin lukijalle oikeanlaisen kuvan tapahtumien kulusta; siitä, kuinka Evakkolapset ry. aikanaan perustettiin ja kuinka sen toiminnan alkuvuodet ovat sujuneet. Talkootyönä koottu teos ei ole aivan virheetön, mutta toivon että hyväntahtoisesti ohitatte kirjaan jääneet muutamat kirjoitus- ja tavutusvirheet. Tärkeintähän on asiasisältö.

Muistutan vielä, että vaikka karjalaisuus on ollut keskeisesti edustettuna mm. tämän juhlan ohjelmassa ja yleisössä, niin Evakkolapset ry haluaa muistaa ajatuksissaan ja toiminnoissaan kaikkia muitakin evakkolapsiamme, olivatpa he lapsina joutuneet lähtemään kotoaan Lapista, Sallasta, Petsamosta, Hangosta, pääkaupunkiseudulta, Lappeenrannasta, Suomenlahden saarilta tai mistä muualta tahansa. Lapsuuden evakkokokemukset ja tunnemuistot ovat heilläkin kaikilla kulkeneet mukana siitä asti koko elämän ajan.

Laatokalta Ruotsiin ja Heinävedelle

ANNE KUORSALO

Laatokan Karjasta ensin evakkoon, sitten Ruotsiin sotalapseksi ja takaisin Suomeen, juuri kun uudet vanhemmat ja uusi koti oli tullut omaksi. Näin kulkee Aili-Kaarinan tarina, joka on julkaistu ruotsinkielisenä.

Liisa Holopaisen kirja ”Aili-Kaarina och fosterlandet”, Aili-Kaarina ja isänmaa on tositarina, vaikka kirjoittajan ja kirjan päähenkilön nimi ei olekaan sama. Kirja keroo erityisesti sotalapsen tarinan, mutta muistuttaa myös evakkojen kovista kokemuksista.

Kun kahdeksan lapsen evakkoperhe tuli talvisodan alettua Pohjanmaalle Vaasan lähelle, monet siellä pitivät karjalaisia kevytmielisinä puoliryssinä. Oli melkein heidän oma virheensä, että he olivat läheteneet kodeistaan ja tunkivat nyt ”oikeiden” suomalaisten asuntoihin, kuvailee kirjoittaja asennoitumista.

Myöhemmin perhe asettui Heinävedelle ja kun Neuvostoliiton pommikoneet jatkosodan alettua pommittivat aluetta, perhe taipui painostukseen lähettää yksi lapsista Ruotsiin. Valinta kohdistui toiseksi nuorimpaan, viisivuotiaaseen tyttöön, sillä isommat kieltäytyivät lähtemästä eikä äiti voinut luopua nuorimmaisesta.

Itkevät lapset antoivat laivamatkalla turvaa toisilleen ja ensimmäisiä Ruotsin ihmeitä oli se, että ruokaa riitti kaikille ja lakanat olivat puhtaita. Aili-Kaarina päätyy seitsemännen päivän adventistien perheeseen, jossa oli kaksi isompaa poikaa.

Kaikki ovat kilttejä, mutta eivät ymmärrä, mitä sanon, kokoaa tyttö alun kokemuksia. Käsittämättömiä ovat adventistien kokouksetkin. Suomesta tulevat kirjeet kertovat puutteesta ja huolesta armeijaan joutuneesta vanhimmasta pojasta ja pommituksista. Vähitellen suomen kieli vaihtui ruotsiin. Vain ikävä pikkuveljeen nousee mieleen, kun pojasta mainittiin kirjeissä.

Elämää kuvataan pienin katkelmien, jotka toki sisältävät paljon. Aili-Kaarina pelästyy lentokoneita, mutta uskoo sitten, etteivät ne Ruotsissa ole pommikoneita. Sitten täti ja setä vaihtuvat jo äidiksi ja isäksi. Paljastuu myös se, että alunperin sijoituspaikaksi oli ajateltu vaurasta tehtailijan perhettä, mutta siellä äidin kuolema vaihtoi uuden kodin tavalliseen ruotsalaistaloon.

Aili-Kaarina pääsee kurkistamaan myös tämän rikkaan perheeneen elämää. Samalla avautuu kosketus aivan toiseen maailmaan, jossa liikutaan kuljettajan ajamalla Buickilla. Talon äiditön nuori tytär ystävystyy suomalaistyttöön, ehkä kuin nukkeen arvioi kirjoittaja.

Tehtailijaperheeseen liittyy myös hauska muistelu: talossa yöpyvä Aili-Kaarina hakeee turvaa kiipeämällä talon isännän sänkyyn. Sitä tehtailijan omat lapset eivät ole koskaan tehneet. Tehtailija antaa tilaa mutta viettää unettoman yön!

Keväällä 1942 Aili-Kaarinan perhe muuttaa takaisin Laatokan pohjoisrannalle. Talo on paikallaan, mutta paljon kärsineenä. Kissa on ihmeen kaupalla selvinnyt hengissä. Aili-Kaarina aloittaa koulun Ruotsissa. Joulu tehtailijaperheessä on kuin satua.

Uusi evakkomatka vie kotiväen Liperiin. Rauhan tultua Aili-Kaarina ei halua kuulla kotiinpaluusta. Hän haluaa olla uusien vanhempiensa tytär. Sitten viiden Ruotsin vuoden jälkeen Suomen valtio vaatii sotalapsia takaisin.

Useimmat lapset olivat unohtaneet suomen kielen ja sukulaisensa, kuvaa Aila-Kaarina tunnelmia Suomeen palatessa. Kuka oli nuori nainen, joka otti tavarani ja viittilöi seuraamaan, hän ihmettelee. Sitten kun Aili-Kaarina on matkannut tuntemattoman seurassa Pohjois-Karjalaan, bussia ovat vastavassa vanhempi nainen ja poika. Tyttö ymmärtää, että naisen täytyy olla äiti ja vastaan tulleen tuntemattoman vanhemman sisaren.

Pojan vaatteet ovat sentään tutut, sillä ne ovat Ruotsista lähetyt. Veljen näkeminen nostaa vielä mieleen muiston leikkimisestä Heinävedellä. Kotona äiti tarjoaa parasta, mitä talossa on, karjalanpiirakkaa. Tyttö syöttää sen koiralle. Illalla tupaan tulee vanha mies: tytön silmät kysyvät oletko isäni eikä kukaan vastaa. Pian äiti kuolee.

Koulussa evakkolapsia pidetiin puoliryssinä, mutta lohtua toi kesä, jolloin Aili-Kaarina nuorimman veljen kanssa pääsee Ruotsiin. Siellä selviää, ettei kotia ole enää sielläkään. Seuraava käynti Ruotsiin osuu kesälle 1949. Silloin varttunut tyttö huomaa, kuinka Ruotsin vanhempien välit ovat muutuneet. Hän paljastaa senkin, miten Ruotsin isä pyrkii kasvaneen tytön vuoteeseen eikä asiasta voinut puhua kenellekään. Vähin elein pudotettu tieto kertoo siitä, miten sotalasten kohtaloissa olisi vielä paljon selvitettävää.

Äidin kuoleman jälkeen sisarusten muuttaessa pois Aili-Kaarinasta tulee perheen ainoa nainen kotitöineen. Samalla hän alkaa muuttua yhdeksi pikkukylän muista tytöistä. Isä haluaa kouluttaa veljeä, mutta ei tytärtä. Pelastajaksi tulee vanhempi veli, joka mentyään naimisin muutta Turkuun ja pyytää nuorimman sisren sinne.

Liisa Holopaisen kuvaus Aili-Kaarinasta jää osin kesken, koska se ei valota kirjoittajan myöhempiä vaiheita. Merkittävää on, että se kertoo myös ruotsin kielelellä evakkojen eikä vain sotalasten tarinaa.

Liisa Holopainen: Aili-Kaarina och fosterlandet, Sahlgrens förlag 2011.

Evakkotupa on kunnianosoitus vanhempien työlle

Teksti: Anne Kuorsalo // kuvat: Eini Hämäläinen

Evakkotuvan näyttelyn kokoaminen on vaatinut paljon työtä Liisa Ake-Helariutalta ja Panu Helariutalta.

”Evakkotupa syntyi kiitoksena ja kunnianosoituksena vanhempien työlle, koska pelkkä kassi kädessä tultiin Paraisille 1941”, miettii Liisa Ake-Helariutta. Hän istuu jakkaralla, joka ostettiin hellahuoneen kokoiseen vuokra-asuntoon ensimmäisenä hankintana Turun Puutorilta.

Kaksi jakkaraa ja pöytä ovat palanneet omille paikoilleen huoneessa, josta tuli Liisan perheen koti sen jälkeen kun oli selvitty evakkotiestä. Se alkoi Koiviston Koivusaaresta joulukuun ensimmäisenä 1939, kun Tähti -laiva tuli hakemaan asukkaita turvaan ensin Koiviston kauppalan kirkon laituriin.

Sieltä jatkettiin 10 kilometriä bussilla kunnes siirryttiin taas proomuihin, jotka hinaaja veti lumisateessa yli Viipurinlahden. Helppoa ei ollut myöhemminkään: Riihimäen lähistöllä piti evakkojen paeta junan pommitusta lumihankeen.

Nyt evakkomatkan kaikki vaiheet ovat kotimuseoksi muuttuneen huoneen seinillä kuvakertomuksena. Vuonna 1941 samassa huoneessa ollut hella on kadonnut ja muutenkin rakennus on mukautunut uuteen aikaan.

Talon toisessa päässä oli aikanaan suutarin yhdistetty verstas ja koti. Nyt se on pikkutalon olohuone ja entisen evakkokamarin ja olohuoneen välissä on erillinen keittiö. Talon historian uusin sivu on tehnyt myös olohuoneesta osan kotimuseota. Seiniä koristavat Liisan maalaukset, joiden aiheet ovat Koivistolta ja Paraisilta.

Aken perhe asui hellahuoneessa yli neljä vuotta ja loppuaikoina perheessä oli jo kuusi jäsentä. Parikymmentä vuotta sitten Liisa muutti miehensä Panu Helariutan kanssa aivan Evakkotuvan lähistölle, jossa nykyinen koti on edelleenkin.

”On mukava muistella vanhoja leikkipaikkoja. Koulunkin aloitin tästä huoneesta”, listaa Liisa Evakkotuvan hankintaan vaikuttaneita tekijöitä. Henkilökohtaisen lisäksi painottuvat yleiset syyt.

”Mökin kautta esitellään lähihistoriaa sekä karjalaista että Paraisten vaiheita. Itä ja länsi kohtaavat täällä. Myös ulkomaalaisia on käynyt paljon eivätkä he ole kuulleetkaan aikaisemmin evakoista.”

”Pitää paikkansa, että ahkeruus kovan onnen voittaa”, pohtii Liisa elämän kulkua.
Varsinaisessa evakkohuoneessa havainnollistuu, miten vähillä tavaroilla selvittiin. ”Nyt on liikaa tavaraa. Ennen leikittiin kävyillä ja kivillä. Nyt ei osata edes leikkiä, kun leluja on liikaa.”

Arvokkain muisto on Koiviston Koivusaaren mammalan ainoa säilynyt esine, puinen jauhokauha. ”Lähdin Karjalasta mutta Karjala ei lähde minusta”, kiteyttää Liisa Evakkotuvan hengen.

Evakkotuvan näyttelyn kokoaminen on vaatinut paljon työtä Liisa Ake-Helariutalta ja Panu Helariutalta.

Evakkotupaa pääsee katsomaan ottamalla yhteyttä Liisaan,
Puh. 0400 694 603
liisa.ake@luukku.com
Räätälinkuja 3, Vanha Malmi, Parainen

Liisa Ake-Helariutta iloitsee, että Evakkotuvassa on käynyt paljon nuoria. Myös koululuokkien vierailuja on suunnitteilla.

Naiset ottivat opistot omikseen

Anne Kuorsalo

Jos pelkkä ajatus väitöskirjaan lukemisesta hirvittää, kannatta tarttua Tarja Langin tutkimukseen myyttisistä sankarirehtoreista, opistoäideistä ja managereista. Se selvittää kansansivistyksen historiaa ja samalla sukupuolinäkökulmaa kansalais- ja työväenopiston johtajuuteen niin, että tutkimus avautuu myös kansalais- ja työväenopistojen opiskelijoille.

Espoon työväenopiston rehtorina työskentelevän Langin väitöskirjan sisältö nojaa kahteen aineiston. Hän on ensiksi käynyt läpi koko kansansivistyksen historiaa. Tavoitteena oli tulkita kansansivistyksen suuren kertomuksen rakentumista sukupuolinäkökulmasta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun historiallisissa teksteissä. Toisena osiona on vuonna 2005 tehty kysely, johon vastasi 79 kansalais- ja työväenopistojen rehtoria.

Tutkimuksen punaisena lankana on aineiston tarkastelu naisnäkökulmasta. Lähtökohtana on sukupuolijärjestelmä, jossa mies on normi. Väitöskirja havainnollistaa monin tavoin, mitä tämä sukupuolijärjestelmä käytännössä tarkoittaa ja miten se vaikuttaa, vaikka asetelmia haluttaisiinkin kuvata ja esittää sukupuolineutraaleina.

Esimerkiksi miehisen normin logiikan mukaan miehen teot ja ajatukset ovat arvotetettavampia kuin naisen. Kansalais- ja työväenopistojen maailmassa tämä näkyy siinä, että nyt kun naiset ovat enemmistönä niin rehtoreissa kuin opiskelijoissa, opistoja ei arvosteta, vaan ne voidaan leimata naisten puuhiksi.

Äitikansalaisista tuli työvoimaa

Suomalaisen kansansivistyksen juuret Lang johtaa J.V. Snellmaniin, jonka ydinajatuksena oli sivistyksen kuuluminen kaikille. Snellmanilaisessa ajattelussa naisen paikka oli kotona. Viime vuosisadalle tultaessa kansanvalistuksen rinnalle nousivat termit kansansivistystyö, vapaa sivistysharrastus ja vapaa kansansivistystyö.

Kansansivistyksen sisällöt määrittyivät Langin mukaan sen perusteella, millaisen sivistyksen kohteeksi kansa kunakin aikana haluttiin nähdä. Sitä mukaan kun kansa sivistyi, sivistyneistö määritteli uusia tavoitteita. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kansansivistyksen tehtävänä oli Suomen itsenäisyyden saavuttaminen ja kansanvaltaisen valtioelämän tukeminen.

Ensimmäinen työväenopisto perustettiin Tampereelle 1898. Vuoteen 1919 mennessä oli perustettu jo 11 kansalais- ja työväenopistoa. 1950-luvulle tultaessa opistoja oli 96 ja enimmillään lukumäärä oli 1980-luvun alussa, 270. Nyt opistoja on yhdistetty ja määrä kääntynyt laskuun.

Kansansivistyksen alkuaikoina naisille sopivana sivistysmuotona nähtiin kotitaloudellinen kasvatus. Lisäksi naisen sivistämiseen liitettiin sekä kutsumus että siveellisyys. Aluksi naiset olivat sivistettäviä äitikansalaisia, myöhemmin yhteiskunnallisia äitejä. Erityisesti 1960-luvulta lähtien työvoimapulan aikana naista oli tärkeää sivistää myös merkittävänä työvoimaresurssina.

Kansansivistyshistorialliset tekstit pyrkivät esittämään vapaan kansansivistystyön sukupuolettomana ja ideologioista vapaana. Silti naisen paikka kansansivistyshistoriassa on selkeä: hän on kohde, kun mies on isänvaltaisesti ottanut sivistystoimijan roolin. Kansansivistysteksteissä esiintyy usein sana kansansivistysmies, yliopistomies ja puuhamies.

Näin on käynyt, vaikka ensimmäiset naiset kansalais- ja työveänopistojen johdossa aloittivat vuosien 1910-20 tienoilla ja myös naisten määrä nousi puoleen opiskelijoista hyvin nopeasti. Lang on selvittänyt kolmen naisjohtajan vaiheita. Ensimmäinen nainen kansalais- ja työväenopiston johtajana oli Alma Taipale Uudessakaupungissa.

Historiaosuudessa Lang toteaa myös sen, kuinka sotien seurauksena Suomi menetti kahdeksan karjalaista opistoa. Niissä oli työvuotena 1938-39 ollut 3 426 opiskelijaa, mikä oli 16 prosenttia koko maan opiskelijamäärästä. Kajaaniin vuonna 1942 perustettua työväenopistoa voi pitää Suojajärven työväenopiston jatkajana.

”Kansansivistyshistorialliset tekstit pyrkivät esittämään vapaan kansansivistystyön sukupuolettomana ja ideologioista vapaana. Silti naisen paikka kansansivistyshistoriassa on selkeä: hän on kohde, kun mies on isänvaltaisesti ottanut sivistystoimijan roolin.”

Vanhat periaatteet eivät sovi ajan henkeen

Lang katsoo, että 1970-80 -lukujen koulutuspoliittisten muutosten seurauksena vapaan sivistystyön asema heikkeni suhteessa muihin sivistystoimijoihin. Myöhemmin uusliberalistisen kasvun, kaupan ja tehokkuuden ideaalit alkoivat syrjäyttää humanistista arvopohjaa opistoista koko kansan sivisitäjinä.

Taloudelliset tekijät tulivat keskeisiksi myös opistoissa. Kun julkinen tuki heikkeni, opistojen oli lisättävä maksullista tarjontaa. Samalla sivistyksestä tuli itsensä vapaan sivistämisen sijasta tavoitteellista koulutusta niille, joilla oli siihen varaa.

Lopputulemana Lang näkee ristiriidan 1900-luvun vapaan sivistystyön snellmanilaisen yleisen sivistysideaalin ja 2000-luvun uusliberalistisen talouskasvun välillä.

Opistojen rehtoreille kohdistetussa kyselytutkimuksessa Lang selvitteli ammattiin hakeutumisen ja työn kuvan lisäksi sukupuolta rehtorin työssä. Samalla hän toteaa kansansivistyksen suuren perinteisen tarinan sivistettävästä ja miesten hallitsemasta kansasta jatkuvan edelleen.

Lang kiinnittää huomiota myös siihen, miten sukupuolesta ei edes haluta keskustella ja seurauksena työn maskuliinisia käytäntöjä ja ajattelutapoja ei käytännössä edes havaita. Langin mukaan sukupuoli halutaan piilottaa sivistyspoliittiisen retoriikkaan, ja naisvaltaisuudesta huolimatta opistoissa on tunnistettavissa sukupuolijärjestelmän hierarkia.

Lang toteaa, että opistoissa kyse on julkisen sektorin hallinnon naisten omasta tilasta, jossa naiset voivat vetäytyä syrjään pahasta maailmasta. Opistot voi ymmärtää naisten insitutionaalisina itsensä kehittämisen tiloina. Tämä naisten oma tila ei kuitenkaan sisällä poliittista valtaa vapaan sivistystyön strategiseen päätöksentekoon tai hallintaan liittyen.

Rehtorin työstä Lang toteaa, että se näyttäytyy enemmän julkishallinnollisiin hierarkisiin rakenteisiin sidotuilta kuin kansainsivistysideologian mukaiselta vapaalta johtamistyöltä. Taloudelliset velvoitteet muuttavat työtä entistä enemmän manageristisempaan, toimitusjohtajamaisempaan suuntaan. Näin tutkimus vastaa väitöskirjan nimeen ja selvittää, kuinka miehisistä, myyttisistä sankarirehtoreista on tullut opistoäitejä ja managereita.

Tarja Lang: Myyttisestä sankarirehtorista opistoäidiksi ja manageriksi. Sukupuolen näkökulma kansalais- ja työväenopistojen johtajuuteen. Helsingin Yliopisto, Käyttäytymistieteen laitos. Helsinki 2011.

Uudenmaan Karjalaseurojen piirin puheenjohtaja Pirkko Siilin puhe Iiris Salorannan näyttelyn avajaisissa Lohjalla 3.4.2009

Taiteen ja erityisesti kuvataiteen terapeuttista merkitystä ei voitane väheksyä eikä aliarvioida. Vaikkakin kaikki taiteenlajit ovat hoitavia – terapeuttisia, lienee kuvataide yleisimmin käytetty ja periaatteessa kaikille ja kaikenikäisille ja sekä yksilöille että ryhmille soveltuva hoitomuoto.

Miksi näin?

Kuvat herättävät ja jäsentävät tunteitamme. Kuvan kautta voimme työstää erilaisia kokemuksiamme. Niissä voivat näkyä toiveemme ja odotuksemme. Niissä näkyvät sisäiset tuskamme ja ristiriitamme ja niiden avulla meillä on mahdollisuus purkaa ja käsitellä tunteitamme. Kuvan tekemisen avulla elävöitämme omaa luovuuttamme ja uskaltaudumme pois normiemme painosta.

Vuorovaikutusta!

Kuva antaa vuorovaikutusmahdollisuuksia. Vuorovaikutus usein mielletään vuoropuheluna – keskusteluna. Taidekin puhuu, sillä taiteilija kertoo kuvalla viestinsä ja me katselijat otamme sen viestin vastaan kukin omalla tavallamme aistiemme ja ajattelumme kautta.
Tässä retrospektiivisessä näyttelyssä menemme kuvien myötä ajassamme taaksepäin – katselemme menneisyyteen. Katselemme sotaan – lapsen tarinoita sodassa. Taiteilija Iris Saloranta tuo omat mielikuvansa, muistonsa, tunteensa ja kokemuksensa taulujensa väreinä, aiheina ja sommitteluna (kompositiona). Näin on prosessoitunut Sodan lapsen vuoksi-yhtenäinen tarina kuviksi aina vuodesta 1939 Talvisodan syttymisestä ja sitä seuranneista ajoista tähän saakka.

Vuorovaikutus on vuoroon vaikuttamista!

Miten me otamme tämän kuvallisen viestin vastaan? Miten viesti meihin vaikuttaa? Meihin, jotka itse olemme kokeneet samoja asioita. Meihin, jotka olemme kenties kuulleet vanhemmiltamme heidän kokemuksiaan. Meihin, jotka olemme ihmetelleet, miksi vanhempamme eivät kertoneet kokemuksistaan, miksi he vaikenivat. Miten minä yksilönä koin sodan lapsena ollessani?
Ehkäpä nyt aikuisina, lasten vanhempina ja isovanhempina avautuu mielessämme myös suuri kysymys: Miten lapsi yleensäkin kokee sodan, epävarmuuden, pelon ja menetykset? Miten se häneen vaikuttaa? Sotaahan on tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa. Maailmassa on paljon lapsia, jotka eivät ole koskaan eläneetkään rauhan aikaa.

Toivon ja uskon, että tämä näyttely, kuten monet muutkin taiteenlajit, jotka vievät ajatuksemme tänä vuonna ja jatkossa 70 vuoden takaisiin kokemuksiin ja tunteisiin sodan keskellä, voisi auttaa ja hoitaa antamalla rohkeutta tarkkailla ja jäsentää tuntemuksiamme ja kertoa lapsillemme ja lapsenlapsillemme rauhan ja sopuisan yhdessäolon merkityksestä ja sodan laaja-alaisista ja pitkäaikaisista järkyttävistä seurauksista.

Avatessani tämän Sodan lapsen vuoksi- näyttelyn, kiitän Iris Salorantaa siitä, että hän on jaksanut työstää tämän näyttelyn. Pyydän taiteilijaa itse kertomaan näyttelyn teoksista niiden taustoista ja myös sanallisesti avaamaan vuoropuhelun maalaustensa ja niitä katselevien kanssa.

Evakkolapset muistavat pommi-iskun kauhut

Anne Kuorsalo

Elisenvaarassa tapahtui Suomen kaikkien aikojen tuhoisin siviilipommitus 20.6.1944. Vasta nyt sen vaiheet on koottu kirjaan, jonka ydintä ovat pommituksen keskelle evakkomatkalla joutuneiden lasten kuvaukset kauhukokemuksesta, jossa he menettivät useita perheenjäseniään.

Erkki Rahkolan ja Carl-Fredrik Geustin ”Vaiettu Elisenvaaran pommitus, Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944” tiivistää jo kirjan nimeen perusasiat. Teoksen oma historia on sekin osa suomalaista vaikenemista.

Rahkolan vuonna 1922 syntynyt anoppi halusi päästä vielä kerran käymään Karjalassa. Matkareitti 2004 kulki Elisenvaaran kautta ja oppaan selostusta kuunneltuaan lottana Elisenvaaraan joutunut Lilli-anoppi totesi ukon puheet ”höpöiksi”. Samalla alkoi purkautua Lillin tarina. Vaikka perheessä oli tiedetty hänen haavoittuneen Elisenvaarassa, Lilli ei ollut puhunut edes miehensä kanssa pommituksista. Niin virallinen kuin yksityinen vaikeneminen synnytti pommituksesta monta legendaa alkaen siitä, että pommituksen ”tilasi” asemapäällikkö, joka oli vakaumuksellinen kommunisti.

Kirjaa varten on haastateltu yli neljääkymmentä Elisenvaaran kauhuista selvinnyttä. Virallinen Suomi ei ole heistä koskaan välittänyt, vaikka jotkut lapset menettivät pommituksessa koko perheensä ja näkivät omaistensa kauhean kohtalon. Rahkola ja sotahistoriaan harrastuksenaan perehtynyt Geust nimeävät kirjansa kunnianosoitukseksi Elisenvaaran kokeneille ja pitävät heitä sodan sankareina. Samalla tavalla heihin pitäisi suhtautua kaikkien muidenkin.

Elisenvaaraa pommitettiin jo talvisodassa

Elisenvaara kuului Kurkijoen kuntaan, joka sijaitsee noin 100 kilometrin päässä Viipurista ja 50 kilometrin päässä Sortavalasta. Elisenvaara oli keskeinen risteysasema. Sitä pommitettiin myös talvisodassa. Samoin suomalaiset pommittivat asemaa jatkosodan alettua ennen takaisinvaltausta.

Venäjän kieltä osaava Geust on hankkinut kirjoittajien käyttöön paljon neuvostodokumentteja. Yksi on päivätty 5.11. 1939. Siinä on luettelo Suomen pommitusmaaleista, joihin kuului myös Elisenvaara. Ensimmäinen Elisenvaaran pommitus oli 20.12. 1939 ja ensimmäinen ihmisuhrin vaatinut heti seuraavana päivänä. Tapaninpäivänä Elisenvaaran joutui talvisodan ankarimman pommi-iskun kohteeksi.

Rautatieliikenne aseman kautta saatiin kuitenkin palautettua ja Elisenvaara säästyi evakuoinneilta talvisodan viimeiseen sotapäivään saakka. Kaikkiaan Elisenvaaraa pommitettiin 22 päivänä 105 päivää kestäneet talvisodan aikana ja Elisenvaarassa menehtyi 20 henkeä.

Talvisotaan liittyy kirjaan lainattu 7-vuotiaan Martti -nimisen evakkopojan muistelma. Perheessä oli 10 lasta. ”Evakkojunan vaunun muistan. Se oli kylmä ja kostea. Täynnä surullisia ihmisiä: evakkoja ja sotilaita, jotka kulkivat kohti tuntematonta. Muistan miten lauloin heille: ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu…” Ihmiset itkivät. Sitten minäkin itkin, enkä voinut enää laulaa…” Muistelija on Martti Talvela, Kurkijoelta hänkin.

Venäläiset olivat tuhonneet Elisenvaaran ympäristön perusteellisesti ennen kuin alue palautui suomalaisille. Junaliikenne saatiin käyntiin 12.9. 1941 ja vuoteen 1943 mennessä 70 prosenttia Kurkijoen asukkaista oli palannut kotiseudulleen. Elisenvaarasta tuli varsinkin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana kesäkuussa 1944 tärkeä sotilasliikenteen solmukohta.

Suurhyökkäyksen alettua puna-armeija ryhtyi pommittamaan toistuvasti Viipurin, Käkisalmen, Antrean, Hiitolan, Perkjärven, Säiniön, Hovinmaan ja Raudun asemia. Elisenvaaraan pommikoneet iskivät ensimmäisen kerran 15.6. Toisin kuin talvisodassa Elisenvaarassa ei ollut kesällä 1944 varsinaista ilmatorjuntayksikköä. Kannaksella ei liioin ollut ainuttakaan ilmavalvontatutkaa, joihin nojasi Helsingin ilmapuolustus.

Rahkola ja Geust ovat laskeneet, miten Elisenvaaran kautta kulki 10.6.-2.7. 1944 kolmessa viikossa 265 sotilas- tai evakkojunaa, joissa oli 11 300 vaunua eli keskimäärin 300 vaunua päivässä. Suurpommituksen päivänä kuljetettiin Tali-Ihantalaan matkannutta 17. divisioonaa.

Simolan pommitus 19.6., päivää ennen Elisenvaaran suurpommitusta, on kirjan mukaan Suomen toiseksi tuhoisin yksittäinen pommitus. Siinä kuoli 94 ihmistä. Simolan asemalla oli pommituksen aikana ilmatorjuntaa eivätkä koneet uskaltautuneet matalalle toisin kuin seuraavana päivänä Elisenvaarassa. Neuvostoliitto pommitti myös Etu-Simolan pysäkkiä ja toinen isku Simolaan tehtiin 20.6.. Näissä pommituksissa kuoli Heikki Kauranteen ja Jukka Vesasen Simolan pommituksista kokoaman kirjan mukaan 145-160 ihmistä.

”Evakkojunan vaunun muistan. Se oli kylmä ja kostea. Täynnä surullisia ihmisiä: evakkoja ja sotilaita, jotka kulkivat kohti tuntematonta. Muistan miten lauloin heille: ’Jo Karjalan kunnailla lehtii puu…’ Ihmiset itkivät. Sitten minäkin itkin, enkä voinut enää laulaa…”

Räisälän evakkojunan vaunut ilmiliekeissä

Räisälän Myllypellossa evakkojunaa lastattiin 19.6. 1944 iltapäivällä. Juna tuli aamuyöllä Käkisalmeen ja jatkoi sieltä varhain aamulla 20.6. kohti Elisenvaaraa. Neuvostoliiton ilmavoimat olivat tehneet Kurkijoen alueella kesäkuun 20. päivän aamuyön ja aamupäivän aikana 12 tiedustelulentoa. Simpeleen ilmavalvonta-asema huomasi kello 11.27 kohti luodetta matkalla olleen 27 koneen osaston. Lahdenpohjan ilmavalvontakeskus ilmoitti koneista kello 12.30. Myös Hiitolassa huomattiin pohjoiseen lentänyt lento-osasto, mutta Elisenvaaran ilmavalvonta ei viestittänyt mitään.

Ilmahälytystä Elisenvaarassa ei annettu. Koneet iskivät täysin yllättäen. Yllätystä lisäsi se, että siviilit luulivat koneiden olevan ”omia”, kun ne
tulivat Suomen suunnalta. Ensimmäinen pommitusaalto tuli 12.32, toinen 12.38 ja kolmas 12.44. Asema oli tuolloin hyvin ruuhkainen.

Elisenvaaran ikuisesti muistava on Airi Rakkolainen, nykyisin Saarni, jonka äiti Jenny oli viimeisillään raskaana. Sirpale repäisi äidin vatsan auki. Vauva syntyi elävänä, mutta lensi paineaallon vaikutuksesta härkävaunun peränurkkaan roihuavaan tavarakasaan eikä kukaan ehtinyt nähdä vauvan sukupuolta.

”Vaunumme oli ilmiliekeissä ja muut hyppivät ratapihalle. Minä en uskaltanut ja huusin muita avuksi…. Mekkoni oli veressä … ja olin
myöhemmin selittänyt pahalta näyttänyttä mekkoa että ´Tää on äitini verta.´”

Airin rintamalla ollut isä pääsi lyhyelle lomalle katsomaan Pohjanmaalle sukulaisten hoitoon selvinnyttä tytärtään. Isä kaatui sitten 12. elokuuta Ihantalassa. Kirjan kuvituksesta yksi puhuttelevin on juuri perhekuva äidistä, isästä ja Airista Ilmajoella välirauhan aikana.

Aila Timoska (nykyisin Rusi) muistelee, miten äidin reaktio oli monen muun evakkoäidin kaltainen pommituksen alkaessa. Äiti pyysi kaikki luokseen ja sanoi, että ollaan yhdessä. Jos on sallittua, että kuollaan, kuollaan yhdessä. Evakkojunan härkävaunussa oli yhdeksän Timoskan joukko. Heistä selvisi vain kaksi: Aila ja hänen serkkunsa Hilkka.

Elisenvaarassa oli myös Viipurin sairaanhoitajakouluun 1942 mennyt Maija-Liisa Soikkeli (nykyisin Halonen), joka oli saanut vuorokauden loman jouduttuaan töihin kenttäsairaalaan. Hän pelastautui pellonojaan heittäytymällä. ”Tuho oli hirvittävä. Junat olivat tulessa, ja ruumiita ja ihmisen kappaleita oli joka paikassa. Koneet olivat tulittaneet konekivääreillä junista pakoon päässeitä ihmisiä.”

Soikkeli joutui organisoimaan hoitoa alueella, joka oli täynnä vanhempiaan etsineitä lapsia. Lapset myös hoitivat itseään kaivamalla lähellä pintaa olevia sirpaleita kehostaan. Pelastustöihin ja ruumiita kokoamaan joutui muutenkin paljon nuoria.

Elisenvaaran kokeneiden muistelut ovat järkyttävää luettavaa. Kovista kohtaloista on monta esimerkkiä. Rautateillä työskennelleen perheen tytär Sylvi Tuomainen menetti ensimmäisessä tapaninpäivän pommituksessa 1939 isänsä ja veljensä ja viimeisessä Elisenvaaran ihmishenkiä vaatineessa pommituksessa 1.7. kuoli hänen toinenkin veljensä.

Pommituksen uhreja kiusattiin koulussa

Elisenvaaran pommitus on ollut Suomen historian tuhoisin siviilipommitus ja tsunamin ohella tuhoisin Suomea kohdannut siviilionnettomuus. Silti se ei ole kiinnostanut — ainakaan historian tutkijoita. Kirjoittajat toteavat etsineensä vuosia kattavaa luetteloa Elisenvaaran kuolonuhreista, mutta tarkkaa tietoa ei ole. Luku on 150-200 välissä. ”Näin hyvin tunnemme historiamme tuhoisimman siviilipommituksen!”, toteavat kirjoittajat ja varustavat aiheesta johtopäätöksen huutomerkillä. Miksi sitten pommitus jäi pimentoon? Sotasensuuri esti aluksi uutisen levittämisen. Samana päivänä menetettiin myös Viipuri, josta oli pakko kertoa seuraavana päivänä julkisesti. Sen sijaan Elisenvaarasta vaiettiin pysyvästi. ”Ei ollut sopivaa puhua”, sanovat kirjaan haastatellut, joista muutama puhuu nyt kokemastaan ensimmäistä kertaa. Yksi kertoo tulleensa leimatuksi valehtelijaksi.

Lisäksi pommituksen kokeneet lapset ja nuoret joutuivat evakkolapsina kiusatuiksi. Heitä ”ryssiteltiin” kouluissa. Muutama isänsä menettänyt kertoi myös, miten heiltä kyseltiin ivallisesti josko heillä oli ollut isää lainkaan. Ryssä- ja äpärälapsileimat haavoittivat monia syvästi, todetaan kirjassa.

Vuonna 2005 Tieto-Finlandia-palkinnon saaneessa Jatkosodan pikkujättiläisessä Elisenvaaran pommituksesta on kaksi virkettä. Rahkola
kertoo myös soitosta Suomen historian professorille, joka totesi, ettei voi pitää paikkansa kuultuaan Elisenvaaran pommituksesta….

Olisiko aika tutkijoidenkin kiinnostua Suomen historiasta sen jalkoihin jääneiden siviilien näkökulmasta? Suorastaan häpeällistä tutkimuksen kannalta on se, että kun Rahkola ja Geust lainaavat tietoja Simolan pommituksista, niitäkin koskevan aineiston ovat koonneet muut kuin ammatikseen historiaa tukivat.

Pelkkä lukeminen Elisenvaaran evakkohelvetistä on paikoin kovin raskasta. Tosikertomus on hetkittäin niin raakaa, että on oikeastaan mahdoton ymmärtää, miten hengissä pelastuneet lopultakin kokemastaan selvisivät.

Erkki Rahkola ja Carl-Fredrik Geust: Vaiettu Elisenvaaran pommitus,
Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944, Ajatus Kirjat 2008.

Sodan lapset sovinnossa

Evakkolapsi ja sotaorpo Iris Saloranta

Kampin palvelukeskuksessa, Helsingissä 6. päivänä syyskuuta järjestetty sodan lasten järjestöjen tapaaminen ennakoi uudenlaista ja toivottua voimien kokoamista ja yhteistyön kehittämistä. Evakkolapsia oli tässä yli 150 hengen tilaisuudessa paikalla kymmeniä, useimmat pääkaupunkiseudulta, mutta myös muualta maasta.

Evakkolapset, sotalapset, sotaorvot, saksalaisisien lapset ja muutkin sodan lapsiksi itsensä kokevat ovat toimineet tahoillaan hyvässä yhteishengessä. Helsingin Seudun Sotalapsilla ja evakkolapsilla oli yhteisiä toiminnallisia selviytymisryhmiä jo ennen Evakkolapset -yhdistyksen perustamista.

Yhteyksiä on luotu ja siltoja rakennettu spontaanisti. Esim. Evakkolaspset ry:n nykyisen puheenjohtajan Lauri Kososen ollessa viitisen vuotta sitten Karjala-lehden lukijamatkalla lehden edustajana Tallinnassa ja Pärnussa tutustuimme sotalapsi-evakkoon Markku Armilaan. Hänestä tuli Evakkolapset ry:n ensimmäisen hallituksen jäsen. Kuuluin jo tuolloin myös Sotaorpoyhdistykseen. Yhteistyö on ollut näin välitöntä ja luonnollista. Evakkolapsihan on usein samalla sotaorpo tai sotalapsi tai jopa molempia.

Kulttuurikeskus Caisassa vuosituhannen vaihteessa kokoontuneessa sotalasten ja evakkolasten yhteisessä toiminnallisessa vertaistukiryhmässä oli jo mukana Helsingin Seudun Sotalapset-yhdistyksen nykyinen puheenjohtaja Pertti Kaven. Hänen kirjansa, 70 000 pientä kohtaloa kuvaa lapsen tuntoja koskettavasti ja on samalla mitä parhain tietoteos.

Nyt Kampin palvelukeskuksen seminaarissa paneelissa teki Evakkolapset -yhdistyksen paneeliedustajana ollut puheenjohtaja Lauri Kosonen aloitteen yhteistyön kehttämisestä. Hän perusteli aloitettaan sillä, että monet asiat ovat samalla tavalla meille tärkeitä. ”Emmekö voisi tehdä yhdessä monia asioita. Voisimme laatia yhdessä kirjelmiä valtiovallalle kuntoutustuesta, veteraanitunnusten tai vastaavien saamisesta, muistomerkeistä jne.”
Pertti Kaven kääntyi selvästi ilahtuneena Lauri Kososen puoleen ja ja sanoi ottavansa ajatuksen mielellään vastaan. Yhteistä keskustelua jatketaan.

Entisenä Evakkolapset- yhdistyksen aktivistina en vähättele sitä epävirallista yhteistyötä, jota tähän asti on tehty. Tuo yhteistyöhän on ollut alkusysäyksenä yhdistyksemme synnyllekin. Arvostan sitä. Monta asiaa on hoitunut yhteistyöllä. Huoltoviesti, sotaorpojen jäsenlehti on ollut hyvä tiedotus-kanavamme. Lehden seuraavassa numerossa kerrotaan viime elokuisesta Lohjan Evakkovaelluksesta, jonka ohjelmassa lohjalainen Sotaorpoyhdistys oli yhtenä järjestönä mukana. Sotaorpo Vilho Eerola oli sankarivainajapoikaansa saattavana isänä Pyhän Laurin kirkon kupeella nähdyssä surusaatossa.

Sotaorpoyhdistystä Kampin-seminaarissa edustanut Maija Väisänen esitteli Päivy Penttisen kirjaa Olethan minulle isä. Kirja toimii hyvin vertaistukena. Kun olin kevättalvella Hyvinkäällä Päivy Penttisen kutsumana kertomassa Evakkolapset- ja Evakkotie kirjoista oli seurakuntasali täynnä sodan lapsia.
Läheisyyden ja yhteisyyden tunne on vahva. Juurissamme on yhteistä ikävää ja kaipuuta. Noiden tuntojen jakaminen aika on nyt.

Tilaisuuksia ja mahdollisuuksia kertoa kokemastamme tarjoutuu eri puolilla Suomea yhä useammin. Elokuun lopulla Uudessa Valamossa olleessa seminaarissa evakkolasten ja sotalasten asiat olivat näkyvästi esillä. Sota- ja evakkolapsi Marianna Hernbergin kanssa kerroimme sekä tutkitusta tiedosta että omista kokemuksistamme. Evakkolapsi, psykoterapeutti Kukka Nopola-Pihlajamäki kokosi seminaariin evakkolapsi Luna Kukkameren koskettavan ja laajan muistonäyttelyn.

Kampin seminaarin paneelissa ja käytetyissä yleisöpuheenvuoroissa selkiytyivät nyt yhteiset tavoitteemme entisestään. Myös ongelmamme ovat yhteisiä: juurettomuus, puhumattomuus ja torjunta. Nyt olemme valmiita kohtaamaan kaikki muistot, puhumaan ja kertomaan niistä seuraaville sukupolville. Jakamisen ja toiminnan tarve on suuri.

Miten evakkokokemukset ovat vaikuttaneet yhteiskuntakehitykseen ja yksilöllisesti

Pirjo Riitta Rintanen | Laillistettu psykologi | 4.8.2007

Omat kokemukseni evakkojen lapsena, toisen polven karjalaisena, pari runoani aluksi:

Seppeleitä

Kirvun sankarihaudalla
kedon kukat enolleni,
melkein lapsi vielä,
enempää ei voi antaa kuin henkensä
toisten puolesta
kiitos, eno, joka päivä

kirkon rappusilla
auringossa
olen tullut kotiin
ei mitään puutu
hetken taivas

kirkonmäeltä kaatuneiden venäläisten
muistomerkille
seppelettä kantaa
vauvasta saakka
sotaorpo Kirvun mies
isä kaatui

nyt
seppelettä kantaa
tietä pitkin
miten mies jaksaa
noin raskasta taakkaa
selkä suorana
vakain askelin

Pidän, pidän kiinni

Karjalainen vanhus
kansallispuvussaan
niin kauniit kädet
poskien rypyt
tukan harmaa
silmien elävyys ja syvyys

en halua irrottaa kättäni
kosketusta Karjalasta
lämpö ja muistot
niin yksin, kun lähdette
koko Karjala sydämessä

Sodan aiheuttamia menetyksiä

Isänmaan osan menetystä,
ei ole surtu yhdessä koko maa, ihmiset eivät tiedä, miten suuresta alueesta on kysymys, miten rikkaasta alueesta, naapurille aina sotilaallisesti ja taloudellisesti tärkeästä alueesta,
Viipuria ja Petsamoa he ovat aina halunneet, teitä kaikille merille

kotiseutu, luonto, maisemat, elinympäristö, ilmasto
heimon yhteyden, tapojen, kulttuurin menetys
murteen menetys
yhteisöjen ja kylien menetys, sureminen yhdessä vaikeaa hajallaan eläen
hautausmaitten ja kirkkojen menetys
suvun hajoaminen, esi-isien polkujen menetys
kodin, perheenjäsenten hajaantuminen ainakin osaksi aikaa
omaisuuden, esineitten,
ammatin menettäminen
omaisten menetys
lasten ja nuorten aikuisen vastuuseen joutuminen liian varhain
äitien, naisten paineet kotiasioitten hoitamisessa, vastuu perheestä, huoli isien ja miesten sodassa selviämisestä
vanhempien menetys, orpous
sotalapsikokemukset, kaksinkertainen menetys vanhemmissa, kielessä
terveyden ja mielenterveyden menetykset, isien menetetyt hermot vaikuttivat perhe-elämään
ryssänä pitäminen
sodassa kaatumiset ja loukkaantumiset
huoli ruuasta ja vaatteista
monien elämänkohtalot muuttuneet rajusti (itse mukaan lukien)
sodasta syyllistäminen, miesten sotakokemusten jakaminen, vertaisryhmän tuki, leimattiin sotahulluudeksi, militarismiksi,
lottien häpäisy, heidän maineensa tahraaminen
evakkojen nopea sopeutuminen, oli pärjättävä hyvin, näytettävä, että on kelvollinen, hyvä
vaikeneminen kokemuksista, omasta kulttuurista
karjalaisten asuttaminen sisäsuomeen upea kansallinen saavutus, siitä olisi voinut olla ylpeä yhdessä
ymmärtämättömyyden ja myötätunnon puutteen kokeminen, toisilla huono kohtelu, toisilla taas hyvä
sanakarivainajien unohtaminen, heistäkään ei puhuttu joka perheessä
traumojen käsittelemättömyys,
itsetunnon menetys

Olen kahden heimon kansalainen, Karjalan evakkojen ja länsisuomalaisten vanhempien lapsi Länsi-Suomessa.
Äitini oli Kirvusta ja isä Antreasta, sukuni molempien vanhempien puolelta niin pitkälle kuin sukututkijat ovat päässeet, ovat kaikki Karjalasta. Isä oli sodassa, äiti lähti evakkoon, oli toisessa Elisenvaaran pommituksessa, palasi välirauhan aikana Ensoon ja tuli taas siskoni kanssa evakkona takaisin. Asettui lopuksi Länsi-Suomeen.

En ole saanut elää oman heimoni parissa, oman kulttuurin keskellä vaan länsisuomalaisessa perheessä, tavaten kuitenkin äitiäni ja siskoani koko elämäni ajan. Kaikkea on ollut kaksi, vanhempia, koteja , heimoja, kulttuuria, murretta, ensimmäinen äiti puhui karjalan murrtetta, toinen Rauman, heimoidentiteettejä, isänmaakin kuin Kirvun sankaripatsas, torso, kahtena kappaleena, pää hukassa.

Juuri ja juuri olen päässyt häpeästäni, etten puhu karjalan murretta vaan Rauman.

Karjalaisuuden saatoin vasta ottaa itselleni omaksi identiteetikseni kymmenisen vuotta sitten kaikkien vanhempieni kuoltua, etten loukkaa ketään. Karjalaisista ja karjalaisuudesta ei puhuttu kotona koskaan, mutta ei myöskään sanottu pahasti. Karjalaisuus oli vaiettu asia. Kylässä oli karjalaisia, mutta koskaan ei sanottu, mistä he olivat kotoisin. Karjalan juhlissa olin vasta ensi kerran Helsingissä vuosituhannen vaihteessa ja sitten olen ottanut kaiken irti karjalaisuudestani.

Antti-ukkoani en voinut tavata, vaikka hän eli syntymäni jälkeen kahdeksan vuotta, äiti ei uskaltanut pyytää uusilta vanhemmiltani minua ukon luo eikä hautajaisiin. Viime kesänä en saanut tietää hautasalaisuuden takia edes haudan olinpaikkaa. Raamatun mukaan viimeisenä päivänä meidät kuitenkin nostetaan ylös haudoista, alimmatkin, sitä ei edes Orimattilan seurakuntakaan voi estää, Antti-ukko, kun uskoi.

Yksi suru ei riitä, ukon tapaamisen menetys, ukon läsnäolon menetys, ukon menetys, ukon haudan menetys heimon mailla, johon hän olisi kuulunut ja haudan menetys, jossa hän on.

Mielessäni on nykyään kuitenkin syvä kiitollisuus länsisuomalaisia vanhempiani ja sukulaisiani kohtaan sekä ylpeys omista karjalaisista sukulaisistani, juuristani, karjalaisuudestani.

Kansamme historiassa sota aiheutti moninaiset traumat ihmisille sekä aineelliset että henkiset. Useimmille tapahtui monta traumaattista tapahtumaa, jotka jäivät käsittelemättä. Lotat ja aseveljet olivat niitä traumojen käsittelijöitä, kuuntelijoita, vaikka olisivat tarvinneet itse apua kriisiinsä. Tietysti myös naapurit ja isovanhemmat auttoivat. Papeilla oli täysi työ viedä kuolinviestejä ja siunata vainajat.

Oman isänmaan, heimon, kulttuuriympäristön, sosiaalisen verkoston, suvun yhteyden, omaisuuden, monien henkien ja terveyden menetykset, traumaattisten tilanteiden kokeminen ja näkeminen sekä vanhempien ja omaisten poissaolo tai henkinen stressi, hiljaisuuteen lukkiutuminen oli sen ajan menetys, myös lapsille. Sotaorvot, sotalapset ja suuret ikäluokat ovat eläneet vähillä eväillä. Sotalasten menetykset moninkertaiset, kun menettivät vanhemmat molemmissa päissä ja vieraus, kielen menetys, taas tullessa takaisin.

Traumaattiset tilanteet pitäisi käsitellä nopeasti, välittömästi aloittaa keskustelu, että ei lukkiintuisi, menettäisi kosketusta tapahtuneeseen. Lapsi tai nuori ei pysty käsittelemään surua yksin, koska on psyykkisesti vielä aikuisesta riippuvainen, turvallinen aikuinen voi tukea puhumaan ja ilmaisemaan tunteita.

Vanhemman menetys on vaikein menetys lapselle, lapsen menetys vanhemmalle. Voi vain kuvitella sitä surun määrää, mitä sodan menetykset toivat perheille. Myös aikuisen lapsen menetys on tuskallista. Lesket saattoivat jäädä myös yksin, sankarivainajasta saatettiin vaieta koko elämä niin, että lapsi ei saanut mitään kuvaa kaatuneesta isästä. Moni menetti kumppaninsa ja valitsi hätäisesti uuden kumppanin ja solmitut avioliitot eivät aina onnistuneet siitä syystä. Saksalaisten kanssa syntyneet kontaktit ja monesti traaginen ero aiheuttivat menetyksiä, joista lapsilla ja aikuisilla on ollut vaikea puhua häpeän takia.

Lapsi selviää menetyksistä paremmin, jos tosiasiat kerrotaan, menetetystä puhutaan avoimesti. Lapselle on tärkeää saada olla kiinnostunut menetetystä ja että tämän sukuun pidetään elävä yhteys. Menetetyn pitäisi saada elää sisimmässä. Mustasukkaisuus on voinut olla myös este, että kaatuneesta ei uuden kumppanin läsnä ollessa voinut puhua. Sodassa oleva isä ei saanut olla lasten kanssa ja palattuaan hän oli henkisesti kovilla sekä tapahtuneesta että käytännön elämän järjestämisessä, kaiken alusta alkamisessa, sopeutumisessa uusiin oloihin. Monet isät olivat kireitä, huusivat unissaan, kun traumoista ei saanut puhua sotahulluksi leimaamisen takia. Alkoholinkäyttö oli myös saattanut lisääntyä sodan aikana. Lapset saattoivat jäädä etäiseksi tunnetasolla.

Sodan aikana tärkeintä oli hengissä ja arjessa selviäminen, ei siinä ollut tilaa tunteille, se oli kriisiaikaa. Sodan jälkeen ei saanut puhua sodasta, mitä menivät sotimaan, miksi tulivat Karjalasta tänne, olisivat jääneet sinne. Myös poliittisista syistä ei saanut puhua, propagandasta piti ”naapuri” huolen. Mediassa tahtoo vähän sama jatkua, vaikka naapuri ei enää niin painosta. Karjala ei ole tarpeeksi esillä, sen historiasta, kulttuurista ja heimosta ei ole tarpeeksi tietoa ihmisillä.

Tunteita, joita moni kantoi ja kantaa, on syvä loukkaantuminen, mitätöidyksi itsensä kokeminen, täydellisen ymmärtämättömyyden kokeminen menetetystä. Syyllisyys ja häpeä ovat myös tavallisia tunteita, samoin huonouden tunne, ulkopuolisuus, erilaisuus temperamentissa ja ulkonäössä. Vielä tänäänkin meidät saatetaan mieltää venäläisiksi, Karjala Venäjäksi. Karjalaa ei saa kaivata kuin omiensa parissa, sitä ei saa toivoa takaisin, Karjalasta ei saa puhua, ”mitä niistä vanhoista enää”. Menetykset ovat olleet reaalimenetyksiä, ei niitä voi poistaa kokonaan mielestä mitätöimällä, vaikka onkin elettävä tässä ja nyt.

Nykyään monilla mennyt saattaa aktivoitua tärkeiden ihmisten kuoltua, oman terveyden alkaessa heikentyä, oman rajallisuutensa tajutessa. Itsenäisyys heikkenee konkreettisesti voimien myötä, saavutettu erillisyys heikkenee, kun riippuvuus lisääntyy. Tulee kaipaus vanhempiin, äitiä ja isää ikävä. Puolison kuollessa voi vanhukselle tulla romahdus, kiintopiste Karjalaan, kotiin katoaa. Jokainen menetys nostaa esiin kaikki edelliset käsittelemättömät menetykset.

Jos traumoja ei käsittele, ne ovat mukana hyppyyttäen meitä tiedostamattomasti. Masennus on perusreaktio avuttomuuteen ja psyykkiseen kipuun. Takana on usein juuri pitkältä ajalta menetyksiin liittyvää kiukkua ja surua, johon ei ole tunnekosketusta. Masennus voi olla geneettisestä taipumuksesta johtuvaa, traumaperäistä tai molempia yhdessä. Olemme rakenteeltamme ja kestokyvyltämme erilaisia. Hormonaaliset tekijät ja vanheneminen vaikuttaa mielialaan myös. Myös saamamme kasvatus ja mallit tärkeiltä aikuisilta, useimmiten vanhemmilta vaikuttavat itsekuvaamme, itsetuntoomme ja kykyymme aktiivisesti työstää ongelmiamme ja löytää ratkaisuja.

Ongelmana saattaa olla se, että koemme ja reagoimme nykypäivään samalla tavalla kuin opimme kokemaan lapsena. Realiteetti voi olla ihan toinen nyt elämässämme, mutta reagoimme siihen samoin kuin olemme lapsuudessamme elämämme kokeneet ja oppineet reagoimaan. Elämän kokemisen saattaminen ajan tasalle, nykyisyyteen on usein terapian tehtävä.

Liian varhain menetetty vanhempi ei ole voinut olla turvana ja mallina riittävän kauan, lapsi ja nuori jää heikoille, ellei tule jotain muuta, joka ottaa nämä tehtävät kantaakseen. Kriittinen vanhempien menettämisen aika koskee myös aikuisuuden kynnyksellä olevaa nuorta. Elämänmyönteisesti ajattelevat vanhemmat, onneksi myös heimomme, antavat mallin toivosta ja sitkeydestä sekä sopeutumisesta realiteetteihin.

Karjalaisilla ei ole omaa maakuntaa konkreettisena maassamme enää, heimo voi kokea yhteenkuuluvuutta yhteisissä tapaamisissa, Karjala tällä puolen olemme me. Minulla on rakas laihialainen ystävä, jonka suvut ovat olleet aina siellä. Muistan kateuden hautausmaalla kun hän äitinsä kanssa näytti kaikki sukuhaudat vaikka kuinka pitkälle, kaikki nukkuivat omassa omiensa joukossa, elävien ja kuolleiden.

Mummon haudalla

Nuorena kuolleen, kahdentoista lapsen isäni äidin
mummoni
haudalla ei ole ristiä
hautaakaan en tiedä
kummalla Antrean hautausmaalla mummo nukkuu
uudessa vai vanhassa
monesti olen vaeltanut niissä
miettinyt
tuollako vai tuolla

isä jäi kymmenvuotiaaksi äitinsä kuollessa, kaksi nuorempaakin oli
mummostani ei jäänyt yhtään valokuvaa, ei yhtään muisteloa,
mummon puolen sukulaista,
jäi vain iltarukous,
jonka hänen oli täytynyt opettaa isälleni ennen kuolemaansa

äiti kertoi isän sanoneen sodan aikana tietävänsä keskitysleireistä,
äiti alkoi kovasti pelätä
isä oli pyytänyt äidin siunata itsensä illalla, niin äidin ei tarvitse
pelätä mitään pahaa

isästäkin jäi usko, isänmaa, jota hän puolusti, minä ja sisko

mummon haudan risti on
ristissä olevat käteni rukoillessani
mummosta tiedän nyt ainoan ja tärkeimmän – uskon

Syvimmälle juuret ulottuvat juuri hautausmaalla, omat juuret ja kansan. Karjalan juhlilla dos. Petri Raivio kertoi, miten juuri hautausmaat joutuvat venäläisten hävityksen kohteeksi, koska on vaikea hävittää sitä totuutta, että vuosisatoja ovat suomalaiset siellä asuneet ja siellä he nukkuvat edelleen. Kirvussakin hautausmaan päälle on rakennettu asevarikko ja hautakivet ovat rakennusten perustuksena ja talojen savupiippujen tiilet seininä. Rakennukset Kirvussa ovat jo rappeutuneet, mutta siunattu maa on pysyvä, siunausta ei saa pois eikä historia muutu, vaikka sen kirjoittaisi kuinka oman mielensä mukaiseksi realiteettien vastaisesti. Myös talot muistuttivat meistä, keneltä maa on otettu, ne piti hävittää, talot muistuttivat myös kulttuurista. Pitäjien nimet kertovat vanhoista asukkaista ja ne on valloittaja muuttanut. Joka kerran Karjalassa käydessä, jotain omaa on taas hävitetty, menetetty.

Luen sotapäiväkirjoja ymmärtääkseni tapahtumia, kaatunutta enoani, etsin häntä muistiinpanoista, oliko joku lähellä rintamalla, mikä on ollut vapautemme vaiettu hinta.
Sydämessäni koen surua siitä, että mukana olleet eivät saaneet myötätuntoa, tilaa puhua, arvostusta, kuin vasta nyt, kun suurin osa on jo kuollut. Tunnen surua, että yhtään sotaa, Karjalaa koskevaa kirjaa en ole koulussa lukenut. Kertaakaan veteraaneja ei muistettu, oltu heistä kiitollisia ja ylpeitä. Napoleon oli tärkeä, oman maan ja Viron historia ei. Lotat olivat täysin pannassa. Totuutta ei voi kuitenkaan tuhota, olen tutustunut myöhemmin lottiin.

Oman maan historiasta, sen sota-ajasta, menetyksistä, Karjalan menetyksestä, karjalaisten kohtalosta pitäisi uskaltaa puhua avoimesti, surra koko kansana aineellisesti ja henkisesti rikkaan Karjalan menetystä. Meidän pitäisi myös arvostaa enemmän oman kulttuuriamme ja karjalaisten asuttamista, koko heimon pelastamista sisämaahan siirtolaisina. Jokaisen pitäisi saada asua omassa kulttuurissaan, omiensa joukossa, omilla juurillaan, jokainen tarvitsee ne omaan identiteettinsä.

Karjalaiset voivat olla esimerkkejä, edellä kulkijoita, miten säilyttää toivo, olla vastoinkäymisissä äärettömän sitkeä. Itse ainakin vastoinkäymisissä saan voimaa ajatellessani omaisiani, jos kerran he ovat selvinneet ja jaksaneet, miksen sitten minä, samaa sukua, kun olen.

Evakkotie nostaa esille lapsen näkökulman sodan mielettömyydestä

”Ihmetyttää vain, että näin pitkän ajan on pitänyt kulua ennen kuin lapsen ääni on päässyt kuuluville. Siellä se on ollut pohjimmaisena suomalaisen sielun syvyyksissä ja sieltä se nyt nousee.

Sitä ei voi sivuuttaa, sitä on kuunneltava, vaikka se repii sydäntä. Se on myös vetoomus niiden lasten puolesta, jotka kärsivät sodasta nyt, meidän ajassamme. Lapsen ääni on vetoomus rauhan puolesta.” – Eeva Kilpi

Tänään julkaistu Evakkotie (Ajatus Kirjat) kertoo parinkymmenen lapsena evakkoon joutuneen tarinan. Tarinoita yhdistää selviäminen tapahtumista, joiden kestäminen tuntuu nykyihmisestä lähes mahdottomalta. Anne Kuorsalon ja Iris Salorannan toimittama Evakkotie jatkaa kaksikon vuonna 2005 ilmestyneen Evakkolapset-kirjan (Ajatus Kirjat) teemaa.

”On hämmästyttävää, miten helposti Suomen lähihistoriaan kuuluva evakkoon lähtö ja evakkojen myöhemmät vaiheet on unohdettu tai haluttu unohtaa. Samaan aikaan voidaan olla aidosti huolissaan vaikkapa Suomeen tulevista pakolaislapsista, jotka ovat nähneet sodan kauhut. Näiden lasten kokemuksia ei sovi vähätellä. Silti on ihmeteltävä, miksei tällä hetkellä sodan jalkoihin joutuvien lasten auttamiseksi ole koottu tietoa lapsena kotinsa sodan vuoksi menettäneiden kymmenien tuhansien suomalaisten kokemuksista. Miten he selvisivät ja miten evakkoon joutuminen heihin vaikutti?”, kirjoittaa Anne Kuorsalo.

Evakkotie kuvaa vuosien 1939 ja 1944 evakuointien tapahtumat ja taustat sekä sisältää evakkojen ja heidän läheistensä omia, henkilökohtaisia tarinoita. Niistä ei puutu jännitystä eikä dramatiikkaa, ei surua muttei myöskään ilonaiheita. Pitkä matka evakkotiellä kohti tuntematonta ja epävarmuus omasta ja läheisten tulevaisuudesta eivät unohdu matkalaisten mielistä koskaan.

”Lapsuuden kokemuksista muodostui monelle evakkolapselle häpeänhäkki. Tuo ilmaisu kuvaa hyvin häpeäntunteen vangitsevuutta. Kirjailija Tiina Pystysen samanniminen kirja kertoo kaikesta siitä, mistä ihmiset eivät puhu. Evakkolasten häpeä syntyi myös noista torjutuista asioista: ’rakkauden ja hyväksynnän tarpeista, riippuvuudesta, itsetunnosta, itsenäistymisestä’. Evakkoudesta puhuttaessa pitää vielä muistaa, että kyse oli myös kansallisesta häpeäntunteesta”, kirjoittaa Iris Saloranta.

Evakkomatkaa tehtiin junalla, autolla, hevosella tai jalan. Matkanteko saattoi kestää päivistä vuosiin, ja sen saattoi äkkiarvaamatta keskeyttää taivaalta saapunut kuolema, kuten kävi esimerkiksi Simolassa ja Elisenvaarassa. Monelle nämä kokemukset eivät ole antaneet rauhaa vielä tänäkään päivänä.

Anne Kuorsalo
Toimittaja Anne Kuorsalo on aiemmin ollut kirjoittajana mm. teoksessa Salaisen poliisin valtakunta: KGB, FSB ja suhteet Suomeen (2003).

Iris Saloranta
Iris Saloranta on Evakkolapset yhdistyksen kunniapuheenjohtaja. Hän on siirtynyt sosiaalialan johto-, kouluttaja- ja työnohjaajatehtävistä tekemään vertaistukityötä evakkolasten keskuudessa.

Toim. Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta, Evakkotie
ISBN 951-20-7258-0
Lk 92.73, 255 sivua
Kannen suunnittelu Heikki Kalliomaa
Kannen kuva SA-kuva
Ovh. sid. 33,00

Karjalaiset eivät alistuneet syrjittäviksi

anne kuorsalo

Karjalaiset eivät alistuneet syrjittäviksi, koska hyvän itsetuntonsa ansiosta tiesivät olevansa
samanvertaisia valtaväestön kanssa. Näin linjasi opetusneuvos Raimo Jenu Evakkolasten päivässä, onka järjesti Mikkelissä Jenun johtama Suomen Nuoriso-opisto.

Jenu puhui Evakkolasten päivässä sununtaina 11.9. 2011 karjalaisen identiteetin syntymisestä.
Hän totesi, ettei evakkoina tulleita aikuisia karjalaisia pystytty laajemmin syrjimään. Samalla hän
viittasi siihen, mitä olisi tapahtunut, jos yhteiskunnan harteille olisi jäänyt 427 000 identiteetiltään rikkinäistä karjalaista.

Jenu havainnollisti karjalaisten sopeutumista käsitteellä kotiseutuidentiteetti. Se syntyy ihmisten
samaistuessa yleensä alueen mukaan. Karjalaiset joutuivat sotien seurauksena elämään tilanteessa, ossa heiltä puuttui alueellinen juurtuminen. Tällaisessa asetelmassa voi syntyä kielteinen käsitys asumisalueen perinteisistä asukkaista.

Jenu otti esimerkin oman Salmista evakkotielle lähteneen ortodoksisen perheensä vaiheista. Hän oli puolivuotias, kun asetuttiin Nilsiään. ”Oli erittäin vaikea samaistua keskelle körttiläistä savolaisaluetta. Se ei ollut kenenkään vika. Olosuhteet vain olivat, mitkä olivat.”

Sopeutuminen tapahtui Jenun tulkinnan mukaan niin, että keinoksi otettiin korvaavuus. Kun karjalaisilla ei ollut enää aluetta, johon olisi haluttu samaistua, korvattiin alueen puuttuminen niin, että pidettiin yllä karjalaisia perinteitä ja haluttiin leimaantua karjalaisiksi. Vaikka Karjala ei maantieteellisenä alueena ollut enää saavutettavissa, se syntyi muilla keinoin.

Jenu paljasti ymmärtäneensä näillä tavoilla syntyneen kotiseutuidentiteetin merkityksen, kun osallistui nuorena poikana ensimmäisen kerran piirakantekokilpailuihin.

Jenu selvitti yleisemminkin erilaisten vähemmistöjen selviytymiskeinoja. Yksi on sulautuminen enemmistöön, jolloin juuret kielletään tai salataan. Karjalaiset eivät näin tehneet eivätkä he liioin eristäytyneet, jolloin sulkeudutaan omaan kulttuuriin ja torjutaan valtakulttuuri. Äärimuodossa tällaisessa separaatiossa ei edesopetella valtakulttuurin kieltä ja sen arvoja halveksitaan.

Kolmas tapa on marginalisoituminen, jossa menetetään kosketus omaan kulttuuriin, mutta ei saada kosketusta uuteenkaan. Joudutaan psykologisesti ja sosiaalisesti kahden maan väliin.

Integraatiossa alkuperäinen identiteetti säilyy, vaikka sopeudutaan uuteen valtakulttuuriin. Karjalaiset eivät Jenun mukaan hävenneet tai kieltäneet karjalaisuuttaan mutta halusivat myös sopeutua valtakulttuuriin. Se tapahtui niin, että karjalaiset sopeutuivat kahden kulttuuriin vaikutuspiiriin. Eri elämäntilanteen mukaan sitouduttiin niin karjalaisuuteen, yleiskulttuuriin kuin molempiinkin.

Näin karjalaiset rakensivat identiteettiään siten, että mukauduttiin valtakulttuuriin menettämättä karjalaista identiteettiä. Jos emme ole riittävän vahvoja ihmisinä, meistä on vaikea tehdä vahvoja. Karjalaiset ovat hyvän identiteetin omaavia vahvoja persoonia, jotka ovat antaneet vahvan panoksen yhteiskunnan rakentamiseen”, kokosi Jenu johtopäätökset
karjalaisten sopeutumisesta.

Evakkolasten päivän avasi prikaatinkenraali evp Lauri Kiianlinna, joka totesi, ettei sotaa olisi voitu välttää muutenkuin liittymällä Neuvostoliittoon. Kiianlinna viittasi Stalinin sanoihin siirtää Suomen väestö ja siihen, kuinka puolalaisetupseerit tapettiin Katynissä, kun siellä valmistauduttiin suomalaisten pidätyksiin

”Suomea olisivat uhanneet yhtä kovat siirrot ja kyyditykset kuin Viroa, mutta evakkomatkat tehtiin toiseensuuntaan läntiseen Suomeen”, totesi Kiianlinna.

Kärsimyksillä ei pidä kilpailla

Mikkelin evakkolasten ryhmän vetäjä Liisa Viren muisteli, miten oma äiti käänsi karjalaisiin kohdistetut syytökset vitsailuksi ja isä puolestaan alkoi sairastaa. Muutenkin vanhemmat kävivät sodan jälkeen kaukaisiksi. ”Evakkolapset imivät kaiken itseensä. Tunteet piilotettiin syvälle sisinpään. Ne pulpahtavat esiin aikuisena. En puhu vain evakkolapsista vaan kaikista, jotka lapsena joutuvat kokemaan kauheuksia.”

Liisa Viren kertoi siitäkin, miten evakkolapset joutuivat naurunalaisiksi, koska olivat erilaisia.
Häpeän tunnetta seurasi pelko ja viha, alettiin välttää tilanteita, joissa voisi joutua häpeän alaiseksi. Liisa itse muuttui vilkkaasta lapsesta ujoksi ja hiljaiseksi.

Liisa Viren harmitteli sitä, miten nykyisin osa sodan lapsena kokeneista suorastaan kilpailee sillä,
kuka kärsi eniten. Kilpailun ja toisen komuksen sijasta, pitäisi kunnioittaa, vahvistaa ja rohkaista
toinen toistaan.

Liisa Viren Mikkelissä 11.9.2011
Kalliit sotien koskettamat ystävät, Evakkolapset, jälkipolvet ja evakkoudesta kiinnostuneet!

”Tuon teille tervehdyksen Mikkelin Evakkolasten paikalliselta ryhmältä. On 7 vuotta siitä, kun aloimme kokoontua ns vertaisryhmänä keskustelemaan meille yhteisistä asioista. Joukossamme on luonnollisesti eniten Laatokan ja Kannaksen karjalaisevakoita, mutta vuosien aikana on kokouksissa istunut myös useita pohjoisen ja Vienan Karjalan evakkopakolaisia.

Asiantuntijat puhuvat tänä päivänä tämänkaltaisten vertaisryhmien tärkeydestä terveydellemme. Olemme laumaolentoja ja tarvitsemme yhteyttä toisiimme. Ei riitä kansalais- tai ikäihmisten opistot, joissa usein olemme pelkkiä nimiä ja yksityiselämän osalta anonyymeja.

Aluksi haluaisin tässä jakaa kanssanne sota-ajan lapsesta kertovan runon, joka itseäni aikanaan kosketti. Sen kirjoittaja käkisalmelainen pakinoitsija ja runoilija muutti nimensä 1940-luvulla Valto Saraksi. SEURA – lehti julkaisi pulavuosina paljon hänen hauskoja ja humoristisia runoja ja pakinoita. Minulle oli suuri yllätys tutustua myös hänen sotaa ja kaipausta huokuviin evakkorunoihinsa, kuten tämä seuraava TAIVAANPORTTI…

Runossa on aineksia monenlaisiin ajatuksiin, mutta pitäydyn tällä kertaa vain lapsen tunnekokemuksiin. Lapsi ei tuo selkeästi esiin isän ikävää tai kodin kaipuuta, vaikka isä ja sota on vahvasti mukana. Ehkä kodin lisäksi leikkikalutkin jäivät rajan taakse. Hänellä on nyt aikaa katsella ikkunasta ja seurata pilvien vaellusta.

Lapsi ei myös suoraan ilmaise isän ikävää, vaan pukee ne kuvauksella kuokan kanssa kulkevasta isästä ja taivaan portista. Runoilija esittää oivallisesti lapsen kyvyn havainnoida, sillä lapsellahan ei ole kykyä ilmaista sanoilla tunteitaan. Meillä ei lapsena yksinkertaisesti ole sanoja siihen. On vain symboliikka, kuvakieli, jolla aikuisetkin joskus purkavat tunteitaan.

Rajan takaa tulleita evakoita ja pakolaisia moitittiin siitä, että he suurentelivat rajan taakse jääneen omaisuutensa arvoa ja määrää ja heittivät huulta kipeistäkin asioista. Äidistäni löytyi tämä vitsikäs piirre, jolla hän myöhemmin kertoi suojelleensa itseään. Puhelias isäni muuttui hiljaiseksi ja alkoi sairastella paljon. Sodasta palannutta, lievästi haavoittunutta 19 vuotiasta veljeäni vierastin. Tuo ennen iloinen velikulta käyttäytyi nyt pelottavasti, huusi öisin ja repi paperilakanansa.

Ei ollut enää rohkeutta mennä etäiseksi käyneen äidin kainaloon tai sodasta palanneen omituisesti käyttäytyvän veljen ja isän luo rupattelemaan. Kun muutkin sukulaiset ja naapuriystävät olivat hajaantuneet ympäri maata, piti kehittää omia selviytymiskeinoja.

Lapsi ei kykene käsittelemään omia huoliaan ja tunteitaan, mutta selviytyäkseen hengissä hänellä on ihmeellinen kyky piilottaa kaikki syvälle sisimpäänsä. Siellä on talletettuna ei ainoastaan mukavat ja iloiset muistot, vaan myös ne kaikkein satuttavimmat ja kipeimmät kokemukset, joihin ei ymmärrys ja sanat riittäneet. Ne ovat kuin painava kiviriippa sisäisessä repussani, jota kannan mukanani.

En puhu pelkästään sota- tai evakkolapsista ja sotaorvoista, vaan kaikista, jotka lapsena joutuivat näkemään ja kokemaan senkaltaista pahaa, mihin ymmärrys ei silloin riittänyt.

Monen sota-ajan eläneen tai muuten kovia kokeneen lapsen kokemusten vaikutukset alkavat tulla ulos piilostaan vasta vuosia myöhemmin. Ja mikä kurjinta, en aikuisenakaan aina ymmärrä, miksi joitakin mitättömän tuntuisia asioita pelkään tai häpeän. Tai miksi katkeroidun asioille ja ihmisille, joilla ei näyttäisi olevan mitään tekemistä oman elämäni kanssa.

HÄPEÄ on tunne, jonka väitetään eniten kohdistuvan itseen. Kuinka moni evakkolapsi mahtoikaan joutua naurunalaiseksi erilaisuutensa takia; kielen, vaatteiden tai käyttäytymisen takia. Häpeän seuralaisia ovat PELKO ja VIHA. Alan kaihtaa, pelätä jopa vihata tilanteita, joissa minut saatetaan jälleen tehdä pilkan ja naurunalaiseksi.

Tai minua vaivaa vain jonkinlainen epämääräinen LEVOTTOMUUS ja JUURETTOMUUS. Olen jatkuvasti VARUILLANI ja AHDISTUN helposti. Vanhemmat siirtävät tahtomattaan lapsilleen erilaisia tunteita. SURU menetetystä voi muuttua KATKERUUDEKSI, joka vaikuttaa aina myös kanssaihmisiin kielteisesti.

Ennen kuin jatkan, haluaisin sinun pohtivan muutaman minuutin kumppanisi kanssa, pystytkö tunnistamaan itsessäsi sellaisia kielteisiä, voimaa ja elämän iloa vieviä tunteita, joiden alkuperän epäilet syntyneen kauan sitten.

”Häpeän seuralaisia ovat PELKO ja VIHA. Alan kaihtaa, pelätä jopa vihata tilanteita, joissa minut saatetaan jälleen tehdä pilkan ja naurunalaiseksi.”

Itse tunnistan moniakin kielteisiä tunteita, joiden syntyperän voin aavistaa. Minulle on kerrottu, että olin varhaislapsuudessa utelias, rohkea ja ihmisiin luottavainen. Alle 10 vuotiaana evakko-paikkakunnalla minulle partiossa kuitenkin nimeksi äänestettiin ujo! Olin jo 30 kun eräs työtoverini sanoi kerran minulle, että olen kuin villieläin, aina säikky ja varuillaan oleva. En silloin olisi voinut kuvitellakaan ottavani vastaan ammattia, jossa joutuisin ihmismassan eteen, ja siten vaikka naurun ja pilkan kohteeksi.

Kuinka monia meikäläisiä nimitettiinkään ryssiksi, emakko-evakoiksi, mustalaisiksi, kerjäläisiksi ja ties miksi. Kun lisäksi piti olla hiljaa ja kiltisti vieraitten nurkissa asuessa, astui sisimpään jatkuva varuillaan olon jännite.

Juuri häpeä on se, mikä saa vetäytymään syrjään, pakenemaan, karttamaan tilanteita, joissa minua osoitellaan. Jos en ymmärrä täysin, mistä tämä johtuu, suojelen itseäni selittämällä ehkä, että olen syntynyt tällaiseksi ja niin juutun tilaani. Näin häpeä ja pelko voi muuttua elinikäiseksi olotilaksi, jossa koen kelpaamattomuutta ja mitättömyyttä.

”Häpeä on hyvin vahva perustunne siitä, ettei kuulu mihinkään ja on erilainen kuin kaikki muut. Usein syyllisyys ja häpeä limittyvät toisiinsa”, vakuuttaa toimittaja ja terapeutti Salme Blomster, joka on tutkinut paljon kielteisiä tunteita.

Eräs evakkolapsi kertoi, miten hänen koko elämä on ollut jatkuvaa huolestumista ja stressiä pienistäkin asioista. Miettiessään lapsuuttaan muistikuvat nostivat pintaan ne lukemattomat äidin huolestuneet lausahdukset askeleitten lomassa pirtin lattialla: -Onkohan tuo sotilas tulossa meille kertomaan ikävää? -Hyvänen aika, en näe pikkuveljeä, minne hän on mennyt? -Onkohan tuo virkamies tulossa häätämään meitä täältä pois? jne. Vaikka mitään pahaa ei tapahtunut, äidin äänensävyt kaivautuivat evakkopojan sieluun ja vaikuttivat koko elämään. Siirrämme tahtomattamme tunteitamme lähimmäisiin.

Itse ihmettelin kauan, miksi en tahdo kestää kovia sanoja, huutoa, hysteriisiä paniikissa olevia ihmisiä. Ymmärsin sen, kun sain lisätietoa omaisilta ja aloin muistella pommisuojassa piileskelyä, hälytyssireenien ujellusta ja ihmisten epätoivoisia huutoja ympärillä.

Eräs ystävä kertoi evakkolähdöstään ja siihen liittyvästä tavaroiden pakkaamisesta. Isä oli sattunut olemaan lomalla ja ehdotti, että mm tytön mollamaija pakattaisiin hänen isoon sotareppuunsa. Miten onnellinen tuo tyttö olikaan, kun rakas nukke saatiin mukaan. Isä joutui vielä pieneksi toviksi rintamalle, josta palasi perheensä luo evakkopaikkakunnalle ehjänä. Hän kertoi, miten ihmeellisesti oli säästynyt, vaikka häntä oli ammuttu läheltä. Luoti oli lävistänyt repun, ei muuta. Tietysti perhe iloitsi. Tuo pieni tyttö kuitenkin kertoi kokeneensa elämänsä tuskallisimman hetken nähtyään, kun hänen rakas mollamaijansa nostettiin repusta riekaleina. Hän kertoi, miten lohduton se suru oli. Mikään ei häntä pystynyt lohduttamaan siinä tilanteessa. Suru menetyksestä kesti vuosia, kunnes vasta lähes aikuisiässä hän sisäisti sen, että hänen nukkensa oli säästänyt oman isän hengen. Vasta silloin astui kiitollisuus surun tilalle.

Sotien jälkeen monien vanhemmat muuttuivat etäisiksi. He yrittivät sopeutua, rakentaa uutta kotia ja elämää ja säästää samalla lapsia sota-ajan ikäviltä asioilta. Lapsettomat suurtilalliset adoptoivat peloissaan sotaorpoja, jotteivat olisi menettäneet yhtään tilkkua peltohehtaareis-taan. Kuulin, miten eräälle lapselle huudettiin koulussa, etteivät ”vanhempasi ole sinun oikeat vanhemmat!”

Aloin kehitellä itselleni tarinaa, että minunkaan vanhemmat eivät varmasti ole oikeat. Sitä lisäsi erään sukulaisen kommentti vierailleessaan meillä. Muistan hänen mittailleen meitä lapsia katseellaan ja aprikoineen, kuka meistä on isän, kuka äidin näköinen. ”Mutta, Liisa, hän ei taida olla kummankaan näköinen!” Eipä tietysti, muistan ajatelleeni. Ne oikeat ovat varmasti jossakin ja eräänä päivänä he tulevat ja vievät minut hienoon kotiin. Saan istua heidän sylissä ja heillä on aikaa jutella kanssani. Lapsilla on kyky hoitaa itseään mielikuvituksen avulla.

Mutta mennään tähän päivään. Ajatelkaa, me olemme selvinneet tähän päivään asti. On aikaa kuunnella toisten tarinoita. Mittailla toisten kokemuksia, vertailla niitä.

Olin Karjalan Liiton kesäjuhlilla Kuopiossa. Menin tapahtumaan kuuluvaan iltatilaisuuteen odottamaan yöpymispaikkaan pääsemistä. Viereeni istahti tuntematon henkilö, jonka kanssa kehkeytyi välimusiikin aikana keskustelu.
”Mistäpäin sinä olet lähtöisin?” nainen kysyi.
Kerroin syntyneeni Viipurissa, josta kaksi ja puoli kertaa tuli lähtö.
”Voi ei !” huudahti vieruskaveri, ”kunpa minäkin voisin sanoa noin”.
Yllätyin. Nainen kertoi saaneensa kyllä alun Viipurissa, mutta ei koskaan lapsuudessa ollut siellä. Oli saanut kuulla sieltä vain valtavan määrän kertomuksia, jotka olivat jättäneet sieluun suunnattoman kaipauksen. Istuimme viipurilaisine juurinemme supatellen, välillä vähän kyynelehtienkin ja kysäisin, käykö hän pääkaupunkialueen Evakkolasten ryhmässä. Hän kertoi surullisena, ettei voi, kun ei ole syntynyt rajan takana.

Eräs evakkolapsi taas valitti, ettei paennut Karjalasta heinäkuorman päällä eikä ole koskaan saanut matkata härkävaunussa kuten useimmat evakkolapset. Ei hän ole paljon mitään kokenut kuten monet muut.

”Minun kertomusta ei kukaan kuitenkaan kuuntele”, tokaisi toinen evakkolapsi kysyttäessä hänen evakkotaipaleen kokemuksia. Hän oli juuri nähnyt, miten ryhmässämme käyneen evakkopojan tarina oli yltänyt kirjaksi. ”Kun hää on viel sotaorpokii.” lisäsi hän.

Tiedän evakkolapsia, jotka häpesivät opiskeluaikana ja vielä työelämässään minun laillani omia juuriaan. Opettelimme mahdollisimman pian asuinpaikkakunnan murteen ja puhetavan. Ja mikä omituisinta, tuota vaikenemista pidimme yllä vuosikymmeniä.

On myös toisenlaista vertailua. Kuulin kerran sotalapsen kertovan, miten paljon kärsimystä heillä on ollut. Kun evakot menettivät kotinsa ja sotaorvot toisen vanhempansa, he menettivät lapsuuskodin, molemmat vanhemmat, kielen ja isänmaan.

Kun koko yhteiskunta perustuu nykyään talouslaskelmiin, vertailuihin, pisteytyksiin, ei ole ihme, jos sodan kauhut kokenut alkaa laskea, miten vähän tai paljon kärsimyksiä hänellä on johonkuhun toiseen verrattuna.

”Kärsimyksillä ei ole arvoa,” vakuuttaa runoilija Mirkka Rekola ja lääkäri sanoo, että ”kivun määrää ei voi minkäänlaisin keinoin mitata”.

Kävin kuuntelemassa nuorena pari vuotta psykologian luentoja. Elettiin 1960 lukua, jolloin opetettiin, että nimenomaan kielteiset tunteet pitää purkaa. Hiljattain kuuntelin Liisa Keltikangas-Järvisen alustusta, jossa hän kertoi tuon käsityksen olleen vielä vallalla 70-luvulla. Mutta hän jatkaa: ”Tuota purkamiskäsitys ei tänä päivänä suosita. Nykykäsitys on huomannut, että agressiivisuus lisää agressiivisuutta, viha lisää vihaa.”

Toivon, että ainakin me sota-ajan lapset, niin evakot kuin muutkin omissa ryhmissään oppisim-me kunnioittamaan toistemme elämäntarinoita. Iloitsisimme erilaisuudesta, että voisimme nauttia kuulemistamme toisenlaisista elämäntarinoista eli kuten laulussa sanotaan: ”Jokainen on oman elämänsä sankari”. Tyytyväinen mieli on myös aina kiitollinen mieli. Ja kiitollinen on rikas,” – on joku sanonut.

Kuten alussa sanoin, olemme laumaolentoja ja siten aina osaksi toisiamme varten. Eräs omaiseni lausui eräässä puheenvuorossaan hienosti:

– Kukat eivät kuki itselleen
– Hedelmäpuu ei kehitä hedelmiä itselleen
– Muurahainen ei raada itseään varten
– Sotilas ei sodi itselleen eikä
– Ihminen elä vain itselleen

ja Iso Kirja kehottaa:

…Kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.
(Room. 12:10)”

Mikkelin ammattikorkeakoulun lehtori Jaakko Pitkänen puhui Karjalan musiikkielämästä ja evakkouden vaikutuksista musiikkiin, mutta sivusi samalla myös karjalaista identiteettiä, johon musiikki kiinteästi liitetään.

Pitkänen mainitsi esimerkkeinä Karjalan musiikkielämästä mm. Sortavalan laulujuhlat, jotka keräsivät aikoinaan viiden tuhannen asukkaan kaupunkiin 25 000 osanottajaa.

Musiikin sävy muuttui evakkotaipaleen myötä mollivoittoiseen suuntaan, mutta katkeruus ja viha
eivät Pitkäsen mukaan tule esille sodanjälkeisissä evakkolauluissa.

Pitkäsen suku on Sortavalasta ja hän totesi karjalaisilla olevan kaksoisidentiteetin haluttiinpa sitä tai ei. Hän oli tehnyt Evakkolasten päivän osanottajien iloksi uuden laulun, joka tavoitti osanottajien tunteet täysin.

Useimpien silmät kostuivat, kun Pitkänen lauloi oudon tutusta maasta, joka minuun vaikuttaa ja kuinka kuulun Karjalaan, vaikken ole nähnyt milloinkaan sielun kotiani. Kantaesitystään Pitkänen säesti punamustalla kitaralla.

Kummitätini Elsa

Lissu Kaivolehto

Anna ja Mikko Immosen perheen neljäs lapsi, Elsa Maria, syntyi maaliskuun 21. päivänä 1911 Alahovin kartanon torpassa Pälkjärvellä. Esteri 5v ja Selma 3v saivat pikkusiskon. Perheen poika, Onne Johannes, oli kuollut yhdeksän kuukautta ennen Elsan syntymää. Kaksi päivää Elsan syntymän jälkeen kuoli Mikon isä, Antti. Kuolema oli läsnä Immosten torpassa sekä Elsan siittämisen että syntymän hetkellä.

Elsan ollessa puolentoista vuoden ikäinen, perheeseen syntyi poika, joka sai kasteessa nimen Niilo. Immoset ostivat Viistolan tilan Makarin kylältä kohta Elsan syntymän jälkeen ja muuttivat sinne vähän ennen Niilon syntymää. Niilon jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa, Uuno ja Ville.
Uuno kuoli 4½ vuoden ikäisenä. Esteri oli tuolloin 12, Selma 10, Elsa 7, Niilo 6 ja Ville vuoden ikäinen.

Yleisen oppivelvollisuuden toimeenpano aloitettiin maassamme 1920-luvun alussa. Makarin koulu oli valmistunut ja aloittanut toimintansa syksyllä 1919. Elsa aloitti kansakoulun kymmenvuotiaana. Koulumatkaa kertyi lähes neljä kilometriä. Koulua käytiin tuohon aikaan kahdeksan lukukautta eli neljä vuotta. Lisäksi oli lyhyt jatkokurssi. Koulu alkoi vasta syyskuun loppupuolella ja päättyi toukokuun lähestyessä loppuaan. Elsa oli hyvä oppilas. Keskiarvo hipoi yhdeksää koko kouluajan. Päästötodistuksessa ainoa seiska oli Muoto-opissa sekä pintain ja kappalten mittaamisessa. Käsitöistä ja laulusta Elsa sai täydet kympit.

Elsasta varttui kaunis nuori neito. Kooltaan hän oli Immosen sisarussarjan pienin, tuskin puolitoistametrinen. Maalaistalon työt tuvassa, navetassa ja pellolla Elsa oppi jo lapsuuskodissaan. Ajan tavan mukaan köyhien perheiden tyttäret lähtivät varhain piioiksi kodin ulkopuolelle. Elsa pääsi sukulaistaloon Heinosille Naatselkään. Elsa oli iloinen ja elämään myönteisesti suhtautuva nuori. Tarmokas työssä kuin työssä. Ahkera, siisti ja nopea.

Parikymppisenä Elsa lähti piikomaan Turkuun, mutta palasi jo vuoden kuluttua takaisin Pälkjärvelle. Tiedossani ei ole taustoja Turkuun lähdölle, ei myöskään mitään tietoa Turun ajasta. Yhden valokuvan, jossa Elsa istuu tuntemattoman herraskaisen näköisen perheen kanssa, arvelen olevan peräisin tuolta ajalta. Se poikkeaa täysin Elsan muista kuvista. Turku on saattanut olla karjalaistytölle melkoinen kulttuurishokki, vaikka Elsa olikin luonteeltaan sopeutuvainen.

Turun jälkeen vierähti Pälkjärvellä neljä vuotta. Pyhäselkään, Joensuun lähelle, Elsa muutti loppuvuodesta 1935. Siellä hän kävi karjakkokoulun. Lähtiessään kolme vuotta myöhemmin takaisin Pälkjärvelle, Elsa tuskin aavisti, että kohtalo kuljettaisi hänet muutamaa vuotta myöhemmin takaisin Pyhäselkään.

Vasaran emännäksi ja suurperheen äidiksi

Elsan kotikylällä Makarissa asui perheineen maanviljelijä Johannes Immonen.
Johanneksen vaimo kuoli helmikuussa 1938. Leskimies tarvitsi taloon uuden emännän ja lapsille äidin. Elsan ja Johanneksen välille syttyi rakkaus. He eivät olleet sukulaisia, vaikka heillä olikin sama sukunimi. Johannes kihlasi Elsan 10.12.1938 ja häitä juhlittiin 4.2.1939. Elsa täytti maaliskuussa 28 vuotta ja Johannes kesäkuussa 40. Elsa sai kotoaan Viistolasta myötäjäisiksi lehmän ja lampaan.

Elsan äitiä ei miellyttänyt ajatus tyttären avioliitosta lesken kanssa. Miksiköhän? Olihan Anna itsekin naimisissa lesken kanssa. Sillä erotuksella vain, että Mikon molemmat lapset aikaisemmasta avioliitosta olivat kuolleet ennen Annan ja Mikon tutustumista. Johanneksesta tuli kuitenkin Annalle mieluisa vävy.

Naimakaupan myötä Elsa sai neljä lasta, Laina 10, Lauri 9, Paula 6 ja Liisa 5. Perheen nuorimmainen, kaksivuotias Paavo, oli ottolapsena Johanneksen veljen perheessä. Samassa taloudessa Elsan ja Johanneksen kanssa asui myös Johanneksen äiti, Liisa 76v. Liisa oli kylällä kuulu parantajan taidoistaan. Johannes oli hyvä puoliso, rakastava ja lämmin isä.

Johanneksen omistama Vasaran tila oli reilun 40 hehtaarin suuruinen. Talossa oli kaunis puutarha omenapuineen, marjapensaineen ja runsaine kukkaistutuksineen. Johanneksen ensimmäinen vaimo oli ollut koulutukseltaan puutarhuri. Johannes oli käynyt maanviljelyskoulun ja opiskellut myös suutariksi.

Elsa sopeutui hyvin osaansa vaimona, äitipuolena, miniänä ja emäntänä. Työtä riitti aamusta iltaan, mutta siihenhän Elsa oli tottunut jo lapsuuskodissaan. Elämä näytti ja tuntui kaikin puolin hyvältä. Mutta sitten tuli sota ja mullisti kaiken.

Sota-aika ja evakkomatkat

Talvisota syttyi 30.11.1939. Johannes oli joutunut lähtemään ylimääräisiin kertausharjoituksiin jo lokakuun alkupuolella. Perhe, karja ja talous jäivät Elsan vastuulle. Kaikki oli kovan työn takana, ei ollut mukavuuksia. Lapset ja anoppi osallistuivat töihin voimiensa ja kykyjensä mukaan. Elettiin pelon ja epävarmuuden aikaa.

Sodan päätyttyä oli lähdettävä evakkoon. Mukaan sai ottaa vain sen minkä jaksoi kantaa.
Elsa paistoi anoppinsa kanssa lanttukukon evääksi evakkomatkalle. Liisa sai repussaan kannettavaksi kuuman kukon. Laina pakkasi reppuunsa vaatteiden lisäksi pienen nukkensa. Lehmät laitettiin maantielle ja sotilaat kävivät ampumassa pieneläimet. Huonekaluja siirrettiin hevosella tien varteen, josta ne vietiin kuorma-autoilla rautatievaunuihin. Evakkomatkan aluksi Elsa kahlasi anopin ja lasten kanssa lumihangessa kahden kilometrin matkan maantielle. Johannes oli päässyt evakuoimaan kotia vasta sen jälkeen, kun perhe oli jo poistunut kotoa. Sotilaiden avulla hän oli saanut vielä siirretyksi puimakoneen ja joitakin muita isompia kalusteita rajan yli.

Elsa pakkautui lasten, anopin ja satojen kohtalotovereiden kanssa härkävaunuun Värtsilässä. Itkettiin, nukuttiin ja tultiin jotenkuten perille Maaningalle. Paula vilustui matkalla. Ensimmäisen yön Maaningalla perhe nukkui olkien päällä kylmän suojeluskuntatalon lattialla. Kun Johannes tuli Maaningalle, hän sai hankituksi perheelleen huoneen suuresta Talasharjun talosta. Pienessä, mutta lämpimässä huoneessa oli uuni ja hella. Oman perheen lisäksi samassa huoneessa asui lasten Helli – serkku Martti vauvansa kanssa.

Elsan isä, Mikko, sairastui evakkomatkalla ja kuoli Maaningalla sydänkohtaukseen 71 vuoden ikäisenä 24.4.1940. Mikko haudattiin toukokuun viidentenä Maaningan kirkkomaahan. Paulan kuume paheni muuttuen keuhkokuumeeksi. Helluntaiaattona, viikko Mikon hautajaisten jälkeen, hän kuoli perheen ympäröimänä. Kuolemaansa edeltävän yön Paula rukoili jokaisen puolesta, kun ei saanut tuskiltaan nukuttua. Paula sanoi menevänsä äidin luokse. Hän suri sitä, kun kaikilla ihmisillä oli niin kova tuska. Kahdeksan vuoden ikäinen Paula saateltiin haudan lepoon 26.5.1940

Talasharjulta perhe siirtyi asumaan Keskiselle Airaksisen taloon. Sielläkin heillä oli yksi kamari. Ruokailu tapahtui yhteisessä tuvassa talonväen kanssa. Lehmät olivat talon navetassa. Lapset kävivät koulua Pöljän Hökösällä.

Maaningalta Elsa ja Johannes muuttivat Joensuuhun Hukanhaudalle. Ajankohta ei ole tiedossani, oletan sen olleen vuoden 1941 puolella. He ostivat omakotitalon ja laittoivat ulkorakennukseen lehmille navetan. Kesäkuussa 1941 alkoi taas sota. Vihollinen pommitti kaupunkia. Niinivaaralla oli usein taloja tulessa. Hälytyksen tullessa perhe pakeni metsään.

Suomalaiset saivat vallatuksi Pälkjärven heinäkuussa. Siirtoväki sai luvan palata takaisin kotiseudulleen 25. elokuuta. Johannes myi talonsa Hukanhaudalta. Eläimet ja tavarat pakattiin härkävaunuihin. Perhe lähti suurin toivein paluumatkalle kotiin Vasaraan. Matkalla juna joutui pommituksen kohteeksi ja oli paettava metsään. Matkan jatkuessa Elsa vaihtoi hetken mielijohteesta paikkaa vaunun toiselle seinustalle. Siihen ensimmäiseen paikkaan osui konekiväärisarja. Ei ollut vielä minun aikani kuolla, totesi Elsa.

Vasaraan tulo oli suuri ilo. Rakennukset olivat säilyneet ehjinä. Johannes alkoi heti muokata peltoa ja kylvää ruista seuraavaa kesää varten. Elsa laittoi kodin kuntoon ja kasvatti karjaa. Alettiin porsittamaan sikoja. Kyläläiset ostivat kilvan porsaita. Elämä oli työtä, työtä ja vielä kerran työtä. Sota varjosti elämää koko ajan. Rajalta päin kuului tykkien jyske. Vihollisen maastokoneet lensivät puunlatvojen tasalla. Jossain olivat ampuneet taloihinkin.

Kuolema kosketti Elsan ja Johanneksen perhettä kaksi kertaa v.1943. Elsan setä,
Jussi 84v, kuoli huhtikuussa. Johanneksen äidin, Liisan 80v, maallinen vaellus päättyi elokuussa. Molemmat haudattiin Pälkjärven kirkkomaahan.

Elo – syyskuussa 1944 Pälkjärvi evakuoitiin uudelleen ja lopullisesti. Tällä kerralla aikaa evakuointiin oli hieman enemmän kuin talvisodan jälkeen. Viljat puitiin ja perunat nostettiin. Murheen murtamin mielin lähdettiin rakkaasta kodista, Vasarasta, tyhjän päälle kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Vuosikymmeniä myöhemmin kotiseutumatkat rajan taakse tulivat mahdollisiksi. Elsa ei osallistunut niille koskaan. Hän halusi säilyttää muistoissaan nuoruutensa kuvan rakkaasta kotiseudustaan.

Jälleenrakennusta

Monien vaikeuksien jälkeen Elsa ja Johannes perustivat kodin Ketunpesille, Pyhäselän Iiksenvaaraan. Kun synnyin 1946, vanhempani valitsivat Elsan ja Johanneksen kummeikseni. Elsaa suretti, kun hän ei yrityksistä huolimatta ollut saanut omaa lasta.

Muitten siirtolaisperheitten tapaan Elsa ja Johannes raatoivat aamuvarhaisesta iltamyöhään rakentaessaan kotia ja raivatessaan peltoja. Lapset varttuivat aikuisiksi ja tytöt muuttivat pois kotoa. Laurin työpanos oli tarpeen kotona. Hänestä tulisi aikanaan isäntä taloon. Testamentti hänen hyväkseen tehtiin joulukuussa 1949. Lauri oli kesällä täyttänyt 20 vuotta.

Elsa jää leskeksi

Kun Ketunpesillä oli saatu kaikki valmiiksi, perhettä kohtasi suuri suru. Johannes menehtyi sydänkohtaukseen tyttärensä Lainan käsivarsille 6.11.1952. Ensimmäisen sydänkohtauksen Johannes oli saanut jatkosodan jälkeen. Elsa oli 41. vuoden ikäinen jäädessään leskeksi. Yhteistä taivalta Johanneksen kanssa ehti kertyä 14 vuotta. Vuosikymmeniä myöhemmin Elsa oli sanonut Lainalle, että tuo aika oli hänen elämänsä parasta aikaa.

Emännäksi Muloon

Muutaman vuoden leskeyden jälkeen Elsalle ilmaantui kosija naapurikylältä Mulosta. Maanviljelijä ja talon isäntä Kalle Hirvonen oli jäänyt leskeksi keväällä 1950. Elsa ja Kalle avioituivat 6.10.1956. Elsa oli tuolloin 45 ja Kalle 53 vuotta.

Kallella oli neljä tytärtä, Liisa 25, Pirkko 24, Mirja 19 ja Sinikka 12 vuotta. Liisa ja Mirja olivat jo muuttaneet kotoa pois. Pirkko oli hoitanut talon emännyyttä äitinsä kuolemasta Elsan tuloon saakka. Hän luovutti emännän paikan Elsalle ja lähti käsityökouluun Rääkkylään. Kotiin jäi vain kuopus, Sinikka.

Sinikka muistaa kuinka Kalle haki Elsan hevosella Ketunpesiltä. Samalla kyydillä tuli Elsan muuttokuorma; vaatteiden lisäksi Singer ompelukone ja keinutuoli. Sinikalle oli vaikeaa sopeutua uuteen elämäntilanteeseen ja varsinkin Elsan tekemiin muutoksiin. Juhannusruusutkin Elsa repi pois ikkunan alta ja rakensi siihen kukkapenkin, johon sitten kylvi kosmos- ja kehäkukkia sekä muita yksivuotisia kesäkukkia. Sinikka muutti pois kotoa täytettyään 16 vuotta. Ajan myötä ymmärrys ja hyväksyntä lisääntyivät molemmin puolin.

Kalle arvosti ahkeruutta ja kovaa ruumiillista työtä. Siihen Elsa oli tottunut ja sitä riitti tässäkin taloudessa. Yhdessä he uurastivat maata viljellen ja karjaa hoitaen. Tytöt perustivat perheitä ja saivat lapsia. Jouluna, pääsiäisenä ja kesälomilla he saapuivat lapsuuskotiinsa. Elsa oli lapsirakas ja vieraanvarainen emäntä. Tyttöjen lapset olivat hänelle tärkeitä. Suhteet Kallen tyttäriin olivat myös kunnossa.

Jäätyään eläkkeelle Elsa ja Kalle ostivat pienen rivitaloasunnon Reijolasta, Joensuun kupeesta. Talvikaudet he asuivat Reijolassa ja kesät Mulossa. Eläkkeellä oli aikaa matkustellakin. Vierailtiin tyttöjen perheiden ja muiden sukulaisten luona ja käytiin eläkeläisten retkillä. Vanhettiin yhdessä.

Leskeksi toisen kerran

Kalle menehtyi sydänkohtaukseen 11.2.1990. Hän oli pari viikkoa aikaisemmin täyttänyt 87 vuotta. Elsa jäi leskeksi toisen kerran 79. syntymäpäivänsä edellä. Yhteiselämää ehti kertyä 33 vuotta. Elsa oli tottunut selviämään tilanteesta kuin tilanteesta, niin tästäkin. Hän kantoi tyynesti kohtalonsa. Vahva usko ja luottamus Jumalaan olivat hänen elämänsä kantava voima. Elsa kävi Siion seurakunnan tilaisuuksissa viikoittain. Hän ei kuitenkaan tuputtanut uskoaan, eikä yrittänyt käännyttää ketään.

Elsa ei juuri sairastellut. Täytettyään 75, hän kirjoitti minulle: Olen ollut muuten terve, mitä nyt sitä vanhuuden kulumista. On Taivaan Isä antanut näinkin hyvän terveyden, josta suurkiitos Hänelle. Elsa kertoi myös käynnistään vanhemman sisarensa Esterin luona Joensuussa ja totesi: Olihan se meilläkin kultainen nuoruus. Nyt ovat vain muistot jäljellä. Kirjeensä lopuksi hän toivottaa kaikkea hyvää minulle ja perheelleni ja toteaa: Kaikkein tärkeintä elämässä on, että oltais yhteydessä Jumalaan.

Elsan aika täyttyy

Aikuisiällä tapailin Elsaa hyvin harvakseltaan. Kirje puolin ja toisin silloin tällöin ja vuosittaiset joulukortit. Viimeisen kerran tapasimme syksyllä 1992 isäni täyttäessä 80 vuotta. Elsan maallinen vaellus päättyi seuraavana kesänä elonkorjuun aikaan. Hän kuoli 22.8.1993 muutaman päivän sairaalassaolon jälkeen. Elsa oli kuollessaan 82. vuoden ikäinen. Saatoimme Elsan haudan lepoon Pyhäselän hautausmaalle Hirvosten sukuhautaan. Viistolan Immosten sisarussarjasta jäljelle jäivät enää Esteri 87 ja isäni Niilo 81 vuotta.

Sormuksen arvoitus

Kun sisarusteni kanssa tyhjensimme vanhempiemme kotia keväällä 2006, löysimme äidin laatikosta muutamia sormuksia. Eräässä sileässä sormuksessa oli kaiverrus Elsa 10.12.1938. Se on kihlasormus, jonka Elsa on antanut Johannekselle. Mutta milloin, miten ja miksi se oli joutunut äidilleni? Olisiko Elsa joskus käydessään vienyt sormuksen äidille ja pyytänyt äitiä antamaan sen minulle, Elsan ja Johanneksen kummilapselle? Ja äiti olisi sitten unohtanut koko asian? Niin tai näin, sormus on nyt minulla muistona pitkän ja vaiherikkaan elämän eläneestä kummitädistäni.

Lähteet:
Mikkelin maakunta-arkisto: Pälkjärven Makarin kansakoulun arkisto
Mikkelin maakunta-arkisto: Karjala tietokanta
Veijo Saloheimo: Pälkjärven historia
Kansallisarkisto: Viistolan Immosten sotakorvausasiakirjat
Laina Valkosen os. Immonen Evakkomuistot
Keskustelut Laina Valkosen, Kauko Heinosen ja Sinikka Hirvosen kanssa
Kirjeet 1985 ja 1986.

Viron muistot vertautuvat Suomeen

Anne Kuorsalo

Sofi Oksasen ja Imbi Pajun kokoama kirja ”Kaiken takana oli pelko” tarjoaa poikkeuksellisen kiinnostavia artikkeleita muistamisesta ja historian vääristelystä. Samoista näkökulmista pitäisi analysoida myös Suomen
vaiheita.

Miksi kommunistien harjoittama poliittinen väkivalta ja sorto on jäänyt vähälle huomiolle verrattuna holokaustiin? Tätä ihmettelee Sofi Oksanen esipuheessa ja toteaa, ettei kansallissosialismin tuomittavuudesta tarvitse koskaan keskustella. Samalla hän ironisoi, miten antifasismi on kaikkialla pakollista, mutta antikommunismi ei. Kun Neuvostoliitto oli toisessa maailmansodassa Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan liittolainen, länsi ei kyseenalaistanut Neuvostoliiton politiikkaa, muistuttaa Oksanen.

Oksanen sai viime vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia -palkinnon. ”Kaiken taustalla oli pelko” olisi hyvinkin tietokirjoille jaettavan Tieto-Finlandian arvoinen.

Oksanen on poiminut esipuheeseen kirjan ydinkohtia. Monet artikkelit analysoivat sitä, miten Neuvostoliitto teki paljon, jotta jälkipolvet uskoisivat Viron ensimmäisen tasavallan olleen ”fasistinen” ja natsimyönteinen juutalaisten vihollinen. Se oli tarpeen oikeuttamaan Neuvostoliiton omia toimia, analysoi Oksanen.

Hän toteaa niin ikään, ettei 70 vuotta sitten solmitun Hitlerin ja Stalinin tekemän Molotov-Ribbentrop -sopimuksen seurausten ja puoli vuosisataa kestäneen miehityksen purkaminen tapahdu hetkessä. Konkreettiset muutokset voivat olla nopeita mutta eivät henkiset.

Oksanen viittaa siihen, miten jälkisosialistiset maat ovat tuoneet EU:lle kysymyksiä, joihin ei ole varauduttu. Syynä on kirjailijan mukaan se, että Itä-Euroopan historia on edelleen neuvostotulkinnan läpi kirjoitettu. Siksi
se on kirjoitettava uudelleen, kuorittava neuvostopropagandasta, linjaa Oksanen.

Havainnollisen esimerkin tarjoaa kirjan ilmestymisen jälkeen viime heinäkuussa pidetty Etyjin parlamentaarikkojen kokous. Sen päätöslauselmassa rinnastettiin stalinismi ja natsismi. Yksikään suomalainen poliitikko tai tutkija ei ole tainnut ottaa kantaa koko asiaan.

Organisoitu unohdus tunnetaan Suomessakin

Kirjassa on nelisenkymmentä artikkelia. Yksi kiintoisimpia on Terje Anepaion teksti ”Viro muistaa”. Artikkeli selvittää, kuinka Viron sosiaalisessa muistissa on suhtauduttu 1940-luvun kyydityksiin ja miten
asennoituminen sortoteemaan on vaihdellut. Anepaio toteaa sattuvasti, että jos suurvalta haluaa kitkeä pienestä yhteiskunnasta pois sen kansallisen tietoisuuden, se käyttää menetelmänään organisoitua unohdusta. Taitaa olla tuttua Suomestakin?

Neuvostovalta pakotti Stalinin kauden sortotoimet vuosikymmeniksi yhteiskunnalliseen unohdukseen. Anepaion mukaan virolainen yhteiskunta ei ole vielä oikein tiedostanut haluttomuutta olla tietämättä, mitä eri aikoina yhteiskunnan eri tasoilla on tapahtunut. Tällä asenteella on huomaamatta pönkitetty neuvostoaikana virallisesti rakennettua muistinmenetystä. On vältetty tietoa, jopa silloin kun sortoa kokenut on halunnut puhua
kokemuksestaan.

Analyysi houkuttelee tekemään rinnastuksen suomalaisten suhtautumiseen evakoihin, joiden vaiheita ei ole Suomessa juuri tutkittu. Sen sijaan Suomen Akatemia on jakanut rahaa vaikkapa pietarilaisten opettajien sosiaalisten verkkojen selvittämiseen. Evakkojen verkostoista selviytymisen apuna 1940-50 -luvuilla ei kukaan tiedä mitään — ei ainakaan tieteessä.

Anepaion johtopäätös on, että kaikkialla Itä-ja Keski-Euroopassa on vallinnut todellisen menneisyyden järjestelmällinen eliminoiminen, sosiaalisesti konstruoitu unohdus.

Uusi Viro käänsi selkänsä sortoteemalle

Sortoteemat tulivat julkisuuteen Virossakin 1980-luvun lopulla. Silloin menneisyyttä alettiin palauttaa mieliin ja pyhittää myös seremonioilla, suurkyyditysten päivinä järjestettiin tapahtumia jne.

Salassa ollut menneisyys tuli osaksi sosiaalista muistia, sorron uhrit järjestäytyivät ja itsenäisyyden palautumisen jälkeen alettiin tallentaa ja koota muistitietoa. Samoin oppikirjat ja tutkimus muuttuivat, kuvailee
Anepaio kehitystä.

Yllättäen yhteiskunnan sosiaalinen muutos johti nopeasti uuteen unohdukseen. Itsenäistynyt Viro uudistui vauhdilla ja menneisyys haluttiin unohtaa. Anepaion tulkinnan mukaan koettujen kärsimysten esittelyn sijasta Viro haluttiin esittää kansana, joka kykenee nopeasti orientoitumaan Länteen. Länteen isolla kirjaimella.

Seurauksena oli tutkijan mukaan sosiaalinen kuilu sukupolvien välillä, nuorien voittajien ja vanhempien välillä. Se heijastui sortokokemuksen muistamisessa kunnes tämän vuosituhannen alussa järjestettiin suuri
menneisyyden aktivointikampanja ja sen myötä perustettiin Murtunut ruiskukka -yhdistys. Sen kukkatunnus on jaettu sortotoimien uhreille.

Samalla on Anepaion mukaan tullut esiin sortotoimien näkymätön ulottuvuus, vuosikymmeniä taka-alalle painetun trauman esiintulo uhrien jälkeläisten, toisen sukupolven kertomana. Arviolla hän viittaa teoksen toisen toimittajan Imbi Pajun kirjaan ja elokuvaan ”Torjutut muistot”.

Tutkimuksen tehtävänä oli oikeuttaa miehitys

Toomas Hiio kiinnittää huomiota artikkelissaan siihen, miten Virossa on vasta parikymmentä vuotta voitu tutkia historiaa ilman historioitsijoille annettua tehtävää oikeuttaa miehitystoimenpiteet. Hiio selvittää laajasti
myös sitä, kuinka neuvostoaikana Moskovan valtuuttamat kirjoittajat tehtailivat historiateoksia, joissa painopisteenä oli Saksan Viron miehitysajan ”tutkiminen”. Näin saatiin tilaisuus ja aineistoa mustamaalata
pakolaisvirolaisia kuten myös Neuvostoliiton miehitystä pakoon päässeitä tai lähteneitä latvialaisia ja liettualaisia.

Kiinnostava yksityiskohta tässä ”tutkimuksessa” on se, että vaikka sen tuloksena syntyneitä kirjoja levitettiin maksutta ulkovirolaisille, ne olivat Neuvosto-Virossa kiellettyjen kirjojen joukossa.

Laajasta teoksesta voisi poimia lukemattomia valaisevia yksityiskohtia. Kertomisen arvoinen on säveltäjä Juri Reinveren muistelu lapsuudesta 1970-luvulla. Silloin hän kysyi täpötäydessä trollikassa Tallinnassa mummoltaan, miksi venäläiset ajelevat meidän johdinautoillamme.

Kun mummo vastasi, ettei moista saa kysyä, poika tivasi miksei. Mummon vastaus hiljensi trollikan ja siihen kulminoituu koko ajanjakso Viron historiaa toisen maailmansodan ja itsenäisyyden palautumisen väliltä: ”Koska venäläiset voittivat sodan.”

Kustantajan – WSOY — säästöt näkyvät siinä, että kirjaan on päässyt kummallisia lapsuksia. Neuvostoliiton kommunistisen puoleen lyhenteeksi on suomeksi vakiintunut NKP eikä kirjassa kummitteleva NLKP.
Joululahjaostoksille suunnatessa kannattaa pitää mielessä tämä kirja.

Sofi Oksanen – Imbi Paju: Kaiken takana oli pelko, Kuinka Viro menetti
historiansa ja miten se saadaan takaisin
563 sivua, WSOY 2009.

Isät joivat sodan seurauksena

Anne Kuorsalo

Miksi isä joi ja kotiin tultuaan kävi väkivaltaiseksi? Selityksenä on sota, vastaa Irja Wendisch kirjassaan ”Me sotilaiden lapset”.

Vuonna 1955 syntynyt Wendisch kokoaa oman lapsuuden kokemuksena seuraavaan toteamukseen: ”kun isäni Lapin jätkä ja tukkimies oli lähtenyt ”reissuun” aloin pelätä sitä päivää, jolloin hän saapuu kotiin.” Hän kertoo myös uskoneensa pitkälle lapsuusikään, että oma lapsuus oli ”normaali”.

Toisena tarinana kirjassa kerrotaan vuonna 1957 syntyneen helsinkiläisen Ilkan vaiheista. Hänenkin isänsä, rakennusinsinööri, katosi säännöllisesti reissuilleen ja menetti lopulta myös työnsä. Toimiko sodan käyneiden miesten vertaistuki tällä tavalla? Lähtivätkö miehet purkamaan sodan aiheuttamia paineitaan vertaistensa kanssa, kyselee Wendisch?

Valitettavasti vastaaminen jää turhan ohueksi. Kirjaan on oman perheen ja Ilkan vaiheiden lisäksi kuvattu vain kahden saksalaissotilaan ja suomalaisäidin lapsen vaiheet sekä yhden evakkoperheen tarina. Wendisch on
kirjoittanut aikaisemminkin saksalaisten sotilaiden ja suomalaisnaisten lapsista muutama vuosi sitten 2006 ilmestyneessä kirjassa ”Salatut lapset”.

Sotilaiden lapsista kertovan kirjan mielenkiintoisinta antia ovat lainaukset saksalaisilta tutkijoilta, jotka ovat selvittäneet toisen maailmansodan yli sukupolvien jatkuvia vaikutuksia. Suomessa näitä
tutkimuksia ei ole tehty, mutta työhön olisi korkea aika tarttua tosissaan.

Kuten Wendisch toteaa: ”Vanhoista asioista kannattaa puhua omien lasten kanssa. Niin kauan kuin olen puhumatta lapsilleni omista lapsuudenkokemuksistani, siirrän tietämättäni kokemuksiani ja niistä
johtuvia käyttäytymismalleja seuraavalle sukupolvelle.”

”Pelko oli minun niin kuin monen muunkin sotilasisän lapsen vakituinen seuralainen. Pelon kanssa elänyt lapsi ei yksinkertaisesti koskaan voi luottaa siihen, että elämä kannattaa”, kirjaa Wendisch.

Hän lainaa psykoanalyytikko Michael Ermannia, joka itsekin syntyi sodan keskelle. Hän on tänä vuonna ilmestyneessä tutkimuksessaan todennut sodan lasten kärsivän muita saksalaisia enemmän pelkotiloista, depressioista ja psykosomaattisista vaivoista.

Ruumis ei unohda koskaan

Ermannin mukaan jopa pienet vauvat ja pikkulapset ”muistavat” sotatapahtumat lopun elämänsä. Esimerkiksi pommitukset tai muut vaaratilanteet saattavat synnyttää aivan pienissäkin lapsissa kiihtymystilan, jota lapsi ei muista enää tietoisesti mutta hänen ruumiinsa ei unohda sitä koskaan.

Ermann havainnollistaa, miten vanhemmat ihmiset saattavat joutua aurinkoisena syyspäivänä paniikkiin, kun kuulevat lentokoneen jyrinää. He eivät tiedä paniikin syytä, mutta Ermannin mukaan kyse on sodanaikaisista
pommikoneista, joiden ilmaantuminen on hävinnyt muistista mutta ruumis reagoi.

Vastaavista kokemuksista ovat evakkolapset kertoneet Evakkolapset ry:n järjestämissä tilaisuuksissa.

Toisen saksalaisen neurologin ja psykoterapeutin professori Hartmunt Radeboldin mukaan riskiryhmän muodostavat sellaiset, jotka kokivat lapsena tai nuorina useita negatiivisia sodan kokemuksia, jotka kestivät useammasta kuukaudesta vuosikymmeneen. Ikä vaikuttaa siihen, miten lapsi kykenee ymmärtämään tapahtumien kehitystä.

Vaikutusherkät kuusi ensimmäistä ikävuotta ovat Radeboldin mukaan erityisen riskialttiita häiriöille varsinkin, jos lapsi saa vähäisessä määrin äidin suojelevaa tukea tai jää sitä vaille. Näin voi käydä myös silloin, kun äidin
oma traumaattinen sotakokemus estää äitiä tarjoamasta lapselle riittävää suojaa.

”Sodan lapset ajautuivat hyvin varhain aikuisen rooliin. He joutuivat kantamaan osan äidin vastuusta. Tämä johti usein siihen, ettei omille murheille jäänyt tilaa. Tänään aikuisina heillä on vaikeuksia ottaa omat
tarpeensa vakavasti tai yleensä tunnistaa omaa pahanolon tunnettaan”, toteaa Radebold.

Hän muistuttaa myös siitä, että menneisyys pulpahtaa tällä hetkellä sodan lapsien mieleen kahdesta syystä. Neurofysiologiset vanhenemisprosessit johtavat siihen, että muistetaan tapahtumia, jotka ovat olleet kauan
pimennossa. Toisaalta vanhuus on elämänvaihe, jossa henkinen puolustuskyky voi murtua.

Irja Wendisch: Me sotilaiden lapset, Ajatus Kirjat, 2009.

"Muistoissa olen kotona"

Suomalaisten evakkolasten matka lapsuudenkodista kohti tuntematonta

Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan
yhteiskuntapolitiikan laitoksen sosiaalipolitiikan pro gradu -tutkielma
Valtiotieteiden kanditaatti Marja Marttila

Hyväksytty Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvostossa 13.5.2009

Tutkielman taustaa

Tutkielmani käsittelee suomalaisten evakkolasten elämänkokemuksia sotavuosina 1939-1944. Alkuperäisillä tutkimuskysymyksilläni halusin selvittää millaisia tunteita kodin ja kotiseudun pakkomenetys on tuonut evakkolasten elämään ja mitkä ovat olleet heidän selviytymiskeinonsa? Suoritin tutkielmaani varten aineistonkeruun, jonka tuloksena sain kaikkiaan 20 tapahtumarikasta, evakkolapsen elämää kuvaavaa omaelämäkerrallista tarinaa. Tästä aineistosta nousivat edellä mainittujen teemojen lisäksi toistuvasti esiin myös maininnat puhumattomuuden vaatimuksesta sekä uudella kotiseudulla koetusta syrjinnästä. Näiden teemojen pohjalta rakentuivat tutkielmani kaksi muuta tutkimuskysymystä: miksi evakkolapset joutuivat kokemaan syrjintää omassa kotimaassaan? Ja miksi evakkolapset eivät saaneet puhua sota-ajan kokemuksistaan?

Tämän päivän paluumuuttajien kokemuksia tutkinut FL Olga Davydova (2003) on todennut perheen muutos- ja kriisitilanteiden synnyttävän elämänhistoriallisia kertomuksia. Kerronnalla ihminen luo järjestystä elämässään vallitsevaan kaaostilaan. Aineistoni elämäntarinoiden kirjoittaminen lähti liikkeelle lapsuuden katkaisseesta sodasta, sitä seuranneesta kodin pakkomenetyksestä, kodin menetyksen herättämistä tunteista ja läpi elämänkaaren jatkuneesta selviytymistaistelusta. Koettu menetys on elänyt evakkolasten muistoissa aiheuttaen pelkoa ja ahdistusta. Näiden muistojen kohtaaminen on toiminut heidän motiivinaan kirjoittaa. Kirjoituksissa he ovat siirtäneet ajatuksensa menetetylle kotiseudulle, palanneet lapsuuteensa ja eläneet tapahtumat läpi uudelleen. Muisteleminen ja kirjoittaminen ovat olleet heille elämän palapelin kokoamista ja sodan särkemän lapsuuden rakentamista ehjäksi.

Tien tutkimusaiheeni valintaan avasi oma henkilöhistoriani, Karjalan kannakselta lähtevät sukujuureni. Lisäksi koin ongelmaksi sen, että Suomen talvi- ja jatkosodan historiasta löytyi lähinnä vain virallista tutkimustietoa, mutta ei juurikaan kokemustietoon pohjautuvaa akateemista tutkimusta. Vähäisetkin tallennetut kokemukset olivat aikuisten kokemuksia, aivan kuin lapsia ei sota-aikana olisi ollut olemassakaan. FT, dosentti Ulla-Maija Peltosen (2007, 221-222) mukaan virallinen tieto sodasta välttelee moraalisia kannanottoja sekä yksilön kokemuksia. Virallisen tiedon rinnalla sotaa eläneet ihmiset kantavat mukanaan toista tietoa, joka kyseenalaistaa ja haastaa virallisen tiedon. Se on kokemuksellista tietoa, joka tuo esiin unohdetut tai syrjään siirretyt käsitykset. Se on tietoa, joka pohtii vakavasti, kantaa huolta ja miettii uudelleen inhimillistä olemista vaikeissa sosiaalisissa tilanteissa. Tieteen tehtävänä on hahmottaa ja tuoda esiin tällaisia ”näkymättömiä” asioita ja kysymyksiä. Se on ollut myös oman tutkielmani tavoite. Tutkielmani kautta halusin antaa äänen evakkolapsille tuomalla esiin heidän talvi- ja jatkosodan aikaisia kokemuksiaan. Halusin oppia niistä tapahtumista, joita evakkolapset henkilökohtaisesti elivät, näkivät, kuulivat, kokivat ja tunsivat sotavuosina 1939-1944. Heidän kokemuksensa ja muistonsa johdattivat minut ymmärtämään tutkimaani ilmiötä.
Tutkielmani tuloksilla näen olevan kolmenlaista yhteiskunnallista merkitystä:

1. sota-aikaan liittyvän vaikenemisen muurin murtaminen ja äänen antaminen evakkolapsille
2. virallisen sotahistorian haastaminen tuomalla esiin evakkolasten tarinoista nouseva hiljainen tieto
3. tämän päivän suomalaisten ja Suomeen saapuvien lasten elämänhallinnan parantaminen evakkolasten esiin tuomilla selviytymiskeinoilla.

Tässä artikkelissa esitän tiivistelmän tutkimustuloksistani koskien kodin menettämistä, sota-aikaan liittyvää vaikenemista, uusilla asuinalueilla koettua syrjintää sekä vaikeista elämänkokemuksista selviytymistä.

Evakkolasten koti elää muistoissa

Tutkielmassani lähdin hakemaan nimiä niille tuntemuksille, joita sodasta johtuva kodin pakkomenetys sekä sitä seurannut evakkomatka toivat evakkolasten elämään. Kodin pakkomenetys osoittautui aineistoni perusteella lapselle erittäin traumaattiseksi kokemukseksi. Tätä kokemusta evakkolapset ovat joutuneet työstämään kaikissa elämänkaarensa vaiheissa. Niinpä kodin menetykseen liittyen aineistostani erottui selkeästi kaksi ajallisesti erilaista kontekstia: kodin menettämisen aiheuttamat tuntemukset lapsuudessa ja samaan menetyksen liittyvät tunteet aikuisuudessa. Lapsuudessa evakkolasten koti rakentui erilaisista asioista ja siihen liitettiin erilaisia merkityksiä kuin aikuisuudessa, joten näin tärkeäksi tarkastella kodin ja kotiseudun pakkomenetyksen vaikutuksia ihmiseen elämänkaarimalliin nojaten.

Kodin menetyksen ymmärtäminen vain fyysisen asunnon puutteen aiheuttamaksi kodittomuudeksi väheksyisi tutkimustulosteni osoittamaa menetyksen syvyyttä ja kokonaisvaltaisuutta. Rakennankin evakkolasten kodin menetyksen merkityksen Riitta Granfeltin (1998, 104-105) kuvaaman kodin kolmitasoisen kokemuksen varaan. Fyysisen kodin menetys on vasta kodin ensimmäinen tason menetys, vaikkakin emotionaalisesti hyvin merkittävä. Koska lapsen elinpiiri on huomattavasti rajatumpi kuin aikuisen, liittää lapsi kodin menetykseen erityisesti hänelle merkityksellisiä asioita. Evakkolapsen koti rakentui paitsi fyysisestä kodista ja sen luomasta turvasta, myös kotiin kuuluvista rakkaista leluista ja lemmikeistä sekä kodin pihapiiristä ja siihen liittyvistä leikeistä. Aineistoni mukaan evakkolapset lähtivät evakkomatkalle ennen kaikkea fyysisestä kodista ja vasta myöhemmässä elämänkaaren vaiheessa kodin käsite laajeni koskemaan koko menetettyä kotiseutua ja myös tälle seudulle jäänyttä perheen toimeentuloa, joskin jo lapsuudessaan vastuuntuntoiset evakkolapset kantoivat huolta vanhempien tulevasta toimeentulosta.

Kodin toinen taso rakentuu kodin tarjoaman tilan ja siihen liittyvän, ihmiselle rakkaan toiminnan välisestä vuorovaikutuksesta. Evakkolapsille kotipiha tarjosi tilan lapselle merkitykselliseen toimintaan, leikkiin. VTT, yliopistotutkija Tiina Silvasti (2001, 272-273) on todennut työn kytkeytyvän viljelijäperheissä vahvasti kotiin. Maanviljelijän koti muodostuu sitä ympäröivästä tilasta ja metsästä, jota viljelijät omin käsin muokkaavat ja järjestävät. Yli puolet evakoista sai toimeentulonsa maataloudesta. Heille koti merkitsi yhteyttä rakkaaseen maataloustoimintaan. Luopuminen kodin kahdesta tasosta ja äkillinen lähtö kotoa synnytti evakkolapsissa pelon ja järkytyksen tunteita, evakkomatka ja joutuminen vieraaseen ympäristöön taas outouden ja vierauden tunteita sekä yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemisen kokemuksia. Kodin menetyksen myötä he kokivat menettäneensä koko lapsuutensa. Myös aikuiset evakot kadottivat sodan myötä kodin toisen tason ja sitä kautta rakentuvan oman, henkilökohtaisen tilan. Vieraassa ympäristössä menetys synnytti yksinäisyyden, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunnetta. Menetettyään kodin mahdollistaman toimeentulon ja tekemisen ympäristön, kadottivat evakot samalla mahdollisuudet itselle merkitykselliseen toimintaan. Tämän menetyksen jälkeen on ollut vaikeaa löytää paikkaansa maailmassa.

Kodin kolmas taso muodostuu ihmisen sisäisestä maailmasta nousevista merkityksistä. Se on subjektiivisesti määriteltävissä oleva, mahdollisuuksien tila. Aineistossani esiin tulevat viittaukset ”..jos olisin vielä Karjalassa..” kuvaavat mielestäni kodin kolmannen tason menetystä. Kaikkien niiden mahdollisuuksien menettämistä, jota koti ja kotiseutu olisivat voineet tarjota. Kodin kolmas taso on myös sisäinen koti, johon ihminen voi vetäytyä elämän käydessä liian raskaaksi. Aineistoni kuvasi hyvin traumaattiseen menetyskriisiin liittyvää sisäisen kodin menetystä. Sisäinen kodittomuus kadotti evakkolasten turvallisuuden ja aiheutti aikuisuudessa minäkuvan hajoamisen tunteen sekä pelkoa ja ahdistusta. Ajan kuluessa evakot ovat kuitenkin eri keinoin edenneet kriisissään ja nykyisessä elämänkaaren vaiheessaan he ovat löytäneet uudelleen kodin kolmannen tason ja onnistuneet myös säilyttämään sen. Aineistoni elämäntarinoiden pohjalta evakoiden kodin kolmas taso on paikka omille ajatuksille, tunteille ja menetyksen työstämiselle. Evakkolasten sisäisessä kodissa vallitsee lähtemätön kaipuu ja ikävä, mutta se pitää sisällään myös heidän kalleimman aarteensa, muiston lapsuuden kodista.

Tutkielmani aineiston perusteella evakot menettivät siis kodin kaikki kolme tasoa: oman fyysisen kodin, kotiin kohdistuvan toiminnan ja sitä kautta rakentuneen oman henkilökohtaisen tilan. Heidän menetystään kuvaa kodin kolmen tason vastakohdaksi rakentuva kodittomuuden tunne, johon kytkeytyy vahva emotionaalinen lataus. Tarinoissa kuvataan äärimmäistä kodin menetyksen aiheuttamaa kodittomuutta, oman kodin puutetta ja myös kotiseudun puutetta, joka aiheutti juurettomuuden tunteen. Kodittomuus ei merkinnyt evakkolapsille vain fyysisestä kodista luopumista, vaan kodin menetys osoittautui paljon syvällisemmäksi, ihmisen sisimpään vaikuttavaksi kokemukseksi. Lapsena saatu sotatrauma on säilynyt läpi elämän. Menetyksen synnyttämä pelko ja ahdistus ovat seuranneet evakkolasta aikuisuuteen asti. Evakkolasten tarinat osoittivat, että menetystä on tavalla tai toisella käsiteltävä elämänkaaren eri vaiheissa yhä uudestaan ja uudestaan. Lapsuuden kodin käsitteen laajeneminen koskemaan myös menetettyä kotiseutua on synnyttänyt aikuisuudessa juurettomuuden tunteen, joka on hajottanut minäkuvaa. Kaipuu kotiin ei ole hellittänyt koskaan.

Vaikeneminen synnytti hiljaiset muistot

Oletin tutkimusprosessini etenevän suoraan evakkolasten kokemasta kodin menetyksestä selviytymiseen. Olihan virallisessa historian kirjoituksessa kuvattu siirtoväkipolitiikan hyvää onnistumista ja evakkojen jopa helppoa sopeutumista uusille kotiseuduille. Toisin kävi. Evakkomatka osoittautui tutkijalle yhtä yllätykselliseksi kuin mitä se aikanaan oli evakkolapsille. Aineistoni elämäntarinoista purkautui virallisen tiedon haastama toinen totuus. Uudella kotiseudulla evakot joutuivat vaikenemaan kaikesta koetusta: kokemuksista ei saanut puhua, menetystä ei saanut surra. Sijoittuminen pienentyneen Suomen rajojen sisäpuolelle ei myöskään sujunut ongelmitta. Uusilla asuinseuduillaan lapset joutuivat evakkotaustastaan johtuen monenlaisten ennakkoluulojen kohteeksi.

Tämän toisen totuuden innoittamana lähdin etsimään vastausta kysymykseen, miksi evakkolapset eivät saaneet puhua kokemastaan? Aineistoni mukaan evakkolasten vaikeneminen rakentui monista tekijöistä. Puhumattomuuden malli opittiin aikuisilta, joille vaikeneminen merkitsi lasten suojelemista. Tapahtumien tuoreudesta johtuen puhuminen osoittautui myös liian raskaaksi. Kyse on tiedostamattomasta toiminnasta, jossa liian traumaattiset muistot suljetaan pois tietoisuudesta. Toisinaan muistot myös peittyivät arjen kiireen alle. Uuden elämän aloittaminen vei niin evakkolasten kuin aikuistenkin ajan ja voimat, eikä puheelle jäänyt tilaa. Koska evakot vastaanotettiin uudella kotiseudulla yksilöiden sijaan yhtenä ryhmänä, evakkoina, jätti tällainen kategorisointi piiloon yksilöiden omat kokemukset mahdollistaen näin hiljaisuuden. Puhumattomuudesta tuli joillekin evakoille keino päästä ulos kategorisoinnista ja tehdä itsensä hyväksytyksi valtaväestöön sopeutumalla.

Vaikeneminen oli myös tietoista ja pakotettua. FT Pirkko Sallinen-Gimpl (2005, 29) on havainnut, etteivät puhuminen ja omien tuntojen esiin tuominen kuulunut sota-aikaan. Aineistoni perusteella päädyin samaan tulokseen: vahvin vaikenemista tukeva tekijä oli vallitseva historiallinen konteksti. Asioista ei ollut sopivaa ”valittaa”, sillä olihan luovutettujen alueiden evakuointi ja evakkojen asuttaminen yleisen mielipiteen mukaan onnistunut hyvin. Vaikka sodan aiheuttamat menetykset koskettivatkin voimakkaimmin evakoita, sodan menetyksistä vaikeneminen kosketti paitsi evakoita, myös valtaväestöä ja koko yhteiskuntaa yleisemminkin. Yleinen hiljaisuus sota-ajan tapahtumiin liittyen pakotti myös evakoita sopeutumaan ja hiljenemään. Puhumattomuus kuitenkin lisäsi evakkojen jo muutenkin kohtuutonta taakkaa. Se vaiensi erityisesti lasten äänen ja jätti sivuun lasten kokemukset ja näkökulmat. Tällainen yhteiskunnallisen ilmapiirin rakentama hiljaisuus oli tietoista vaikenemista.

Aineistoni perusteella lapsilla oli erilaisia keinoja ohittaa puhumattomuus. Sota-aikaiset päiväkirjat olivat yksi tällainen keino. Siitä, mistä ei saanut puhua, saattoi kirjoittaa. Vaikka lapsuusajan järkytyksiin ja kielteisiin kokemuksiin liittyvien tunteiden purkaminen tapahtuukin parhaiten lapsuudessa, se ei ole koskaan liian myöhäistä. Milloin tahansa myöhemmässä elämässä voi oppia ymmärtämään menneisyyden kokemuksia. Ymmärryksen etsiminen tapahtumiin liittyen korostuu aineistossani evakkolasten voimakkaana luovana toimintana: kirjoittamisena, maalaamisena ja piirtämisenä, niin aikuisuudessa kuin lapsuudessakin. Aikuisuudessa ymmärrystä on haettu myös evakkolasten tapaamisista, joissa saman menetyksen läpikäyneiden ihmisten kanssa puhuminen on antanut etäisyyttä koettuun, auttanut ymmärtämään omia reaktioita, antanut toivoa selviytymisestä, mutta ennen kaikkea avannut muistoja ja murtanut vaikenemisen muurin.

Syrjinnän kokemukset tekivät evakkolapsista vieraita omassa maassaan

Suomalaisessa rotututkimuksessa ei puhuta rasismista sen klassisessa merkityksessä, eikä evakuointeihin liittyvässä virallisessa historiankirjoituksessa juuri löydy viitteitä omaan kansaan kohdistuvasta syrjinnästä. Päinvastoin yleinen käsitys oli, että evakot sopeutuivat suomalaiseen yhteiskuntaan ilman suurempia yhteiskunnallisia ongelmia. Asiaa onkin tarkasteltu lähinnä yhteiskunnan kannalta, siirtoväkipolitiikan pyrkimyksinä, tavoitteina ja toteutumisena. Esiin nostetaan evakuointien onnistuminen siinä mielessä, että väestö saatiin turvaan tai että yhteiskunta tarjosi tukea uuden kodin luomiseen ja taloudellista ja sosiaalista turvaa.

Mielestäni onnistuneen siirtoväkipolitiikan määrittelemiseen tarvitaan kuitenkin muitakin mittareita. Määrittelyyn tarvitaan myös siirtoväkeen kuuluneiden ihmisten kokemusten kuulemista. Aineistoni evakkolasten elämäntarinat haastoivat virallisen tiedon. Ne toivat esiin toisenlaisen totuuden, sopeutumisen vaikeuden ja toisinaan myös syrjinnän kokemukset. Tämä henkilökohtaisesti koettu siirtoväkipolitiikka johdatti minut löytämään evakkolapsiin kohdistuneesta syrjinnästä yhteyksiä tämän päivän pakolaisten kokemaan rasismiin ja sitä kautta myös tämän päivän maahanmuuttopolitiikan puutteisiin. Sota-aikaa eläneiden ihmisten kokemuksia ei tule unohtaa. Niillä on suuri merkitys tieteelle. Aineistostani esiin noussut toinen totuus vakuutti minut keräämäni aineiston arvokkuudesta ja erinomaisuudesta virallisen tiedon haastajana.

Evakoiden ja kantaväestön yli 60 vuoden takaisessa kohtaamisessa tulevat esiin samat ongelmat kuin tämän päivän maahanmuuttajien ja kantaväestön kohtaamisessa. Epätasapaino ja erot kulttuurissa, luonteessa ja tavoissa kuvaavat vaikeutta tulla toimeen vierauden ja erilaisuuden kanssa. Ranskalaisen, jo edesmenneen sosiologi Pierre Bourdieun (1998, 18-21, 210) mukaan kyse on eroista käyttäytymistaipumuksessa sekä kulttuurisessa pääomassa. Erilaiset ryhmät tunnustavat ja hyväksyvät täysin vain ne, jotka julkisesti tunnustavat ryhmän – toisin sanoen unohtavat oman taustansa ja alistuvat vallitsevalle kulttuurille. Käytäntöön liittyy paljon valtaa, joka pohjautuu sosiaaliseen erotteluun, jonka heijastusta erilaiset arvostukset ja asenteet suhteessa kulttuurisiin piirteisiin ovat. Syinä tähän näen tämän päivän maahanmuuttajien sopeutumista tutkineen sosiologian professori M´hammed Sabourin (2003, 111-112) tapaan kuilun, joka on syntynyt tietämättömyydestä toisen kulttuuria kohtaan. Tämä kuilu jättää tilaa stereotyyppiselle leimaamiselle ja torjumiselle. Kantaväestö, joka ei ollut kiinnostunut eikä kokenut tarvitsevansa evakoita, oli sosiaalisesti haluton hyväksymään heidät, ainakaan omine kulttuurisine tapoineen. Vähemmistöjen näkeminen sosiaaliseksi ongelmaksi on eräs arkipäivän rasismin muoto (Puuronen 2003, 205). Sabour (2003, 112) puhuu ”kulttuurisesta välttelystä”, jossa näen hyvin samankaltaista elämäntavan muutoksen vaatimusta kuin mitä ulkomaalaiset maahanmuuttajat joutuvat kokemaan yhä tänäkin päivänä.

Evakkolasten kohtaama syrjintä jätti heidän mieliinsä elinikäiset ja syvät jäljet. Tutkielmassa kysyin, miksi evakkolapset joutuivat kohtaamaan syrjintää omassa kotimaassaan? Aineistoni elämäntarinat loivat kuvaa sotaa pakenevista, kodittomista evakoista, joihin valtaväestön oli helppo sijoittaa kielteisiä tunteitaan. Evakot olivat näkyvä muistutus Suomen historian vaikeasta vaiheesta. Vaikka evakkotaustaa ei voinut pyyhkiä pois, valtaväestölle erilaiset tavat ja murre riittivät syyksi arkipäivän rasismiin. Aineistoni osoitti, kuinka arkipäivän rasismi johti pahimmillaan petsamolaisen evakon kuvaamaan tietoiseen sulautumiseen ja oman taustan täydelliseen hävittämiseen. Samalla hävisi jotain vielä suurempaa ja arvokkaampaa: kokonainen petsamolainen kieli- ja tapakulttuuri.

Vastareaktiona valtaväestön vaatimuksiin voi olla sulautumisen sijaan oman erityisyyden ja taustan vahva säilyttäminen, sen parantaminen tai jopa voimistaminen (Sabour 2003, 113; Malewska-Peyre 1989, 117). Oman ainutkertaisuutensa näyttämällä voi päästä ulos syrjintää synnyttävistä kategorioista ja saavuttaa itselleen myös uusia asemia. Jotta tämä olisi mahdollista, tulee tuottaa omalle minäkuvalleen positiivisia merkityksiä sekä yksilönä että vähemmistökulttuurin edustajana. (Huttunen 2002, 131.) Tämä positiivinen vastareaktio tuli esiin useiden karjalaisten evakoiden tarinoissa. Eräänä vastavoimana syrjinnälle ja poissulkemiselle oli voimakas yhteisen taustan säilyttäminen. Se näkyy Suomessa yhä tänäkin päivänä: karjalainen kulttuuri ja karjalaisuus elävät edelleen vahvana, vaikkei Karjalaa kotiseutuna enää fyysisesti olekaan.

Evakoiden syrjintä ei mielestäni perustunut klassisen rasismin lähtökohtiin. Näin ollen evakkojen kohtaamassa syrjinnässä ei ollut kyse ihmisryhmien hierarkisuudesta, vaikka alemmuudentunne onkin kulkenut monen aineistoni evakkolapsen mukana läpi elämän. Sen sijaan Vesa Puurosen (2003, 193-193) käsite arkipäivän rasismi kuvaa hyvin valtaväestön ja evakoiden kohtaamista. Se ei jättänyt epäselväksi sitä, kuka on valtaväestön mielestä ”ylempi” ja kuka on ”alempi” ihminen. Evakoiden kokema syrjintä oli yhteydessä myös historialliseen kontekstiin, joka yhteiskunnassa vallitsi tuona aikana ja joka vaikutti myös kantaväestön käytökseen. Evakkolasten sitaateissa esiintuodut kantaväestön syrjivät toimet toteutuivat äärimmäisissä olosuhteissa, vaikkakaan tämä ei millään muotoa oikeuta valtaväestön tekoja. On kuitenkin kyettävä erottamaan teko ja tekijä toisistaan ja yhdistämään tämä teko siihen historialliseen aikaan, jota elettiin. Sota kärjisti kaikkien kansalaisten tunteita ja evakoista tuli aiheettomasti tämän vaikean historiallisen vaiheen symboleita.

Selviytymiseen tarvittiin evakkolasten monta vahvuutta

Evakkolapset eivät pystyneet ohjaamaan sodan aikaista elämänkulkuaan, vaan matkan vaiheisiin vaikuttivat useat heistä itsestään riippumattomat tekijät, jotka kadottivat ulkoisen elämänhallinnan lähes täysin. Kotiseudun ja kodin menetys on evakkolasten yhteinen kohtalo. Aineistoni elämäntarinoista käy selvästi ilmi tämän kokemuksen traumaattisuus. Kotiseutu ja kodin seinät eivät pystyneet tarjoamaan lapsille turvaa, vaan sota ajoi evakkolapset uusiin ja outoihin oloihin, katkaisi heidän turvallisen lapsuutensa ja repi heihin psyykkisiä haavoja. Sodasta käynnistyi pitkä evakkomatka, joka oli kärsimysten taival ja toisille myös henkensä edestä pakenemista. Evakkomatkasta käynnistyi myös vaiheittainen sopeutuminen uuteen.

Vaikka evakkolasten elämään on mahtunut paljon surua, he eivät ole katkeria. Sen sijaan monet heistä pohtivat aineistoni elämäkerroissa, mitä onnettomat tapahtumat ovat heille opettaneet. Heidän ajattelunsa on kaikesta koetusta huolimatta myönteistä ja heillä on kyky nähdä asioissa myös valoisa puoli. Halusin tutkielmassani selvittää, kuinka tähän on päästy? Mitkä ovat olleet heidän selviytymiskeinonsa? Tein selviytymistä koskevan analyysini kahdessa eri kontekstissa: lapsuudessa ja aikuisuudessa

Analyysissani en pystynyt rakentamaan vain yhtä selviytymisen mallia.. Jokainen selviytymistarina on omanlaisensa ja jokaisella kertojalla on ollut omat keinonsa selvitä ja jaksaa. Laajassa mielessä ajateltuna mikä tahansa elämän ongelmien ratkaisuyritys on selviytymistä. On myös tärkeää huomata, että vaikka tutkielmani aineiston kirjoittajat ovat jo edenneet selviytymisprosessissaan, kaikki evakot eivät välttämättä ole selviytyneet vielä tämän tutkimuksen kerronnan hetkellä. Heidän äänensä ei kuulu tässä tutkimuksessa, vaan heidän evakkomatkansa jatkuu yhä. Ehkä he vaeltavat evakkoina läpi elämänsä?

Tutkimustulosten tarkastelu erikseen lapsuuden ja aikuisuuden kontekstissa toi esiin selviytymisen prosessinomaisuuden. Prosessinomaisuutta kuvaa se, että eri elämänvaiheissa kertojat ovat löytäneet itselleen erilaisia ratkaisuja, jotka ovat auttaneet heitä selviytymään. Tarinoissa tulee esiin myös sellaisia elämänvaiheita, jolloin lapsuuden traumaattisia kokemuksia ei ole pystytty kohtaamaan, vaan tilanteeseen on toistaiseksi sopeuduttu. Kyse ei kuitenkaan ole ollut luovuttamisesta, vaan yhdestä selviytymisprosessin vaiheesta. Pian on taas löytynyt keino, jonka avulla selviytymisprosessissa on päästy eteenpäin.

Lapset on helppo mieltää sodankäynnin uhreiksi, jota he tietysti ovatkin. Aineistoni pohjalta näen heidät kuitenkin myös aktiivisina toimijoina ja oman tilansa määrittelijöinä. Vähäinen ikä voi analyysini pohjalta olla myös selviytymistä tukeva tekijä. Vähäisestä elämänkokemuksesta johtuen lapset eivät ymmärtäneet sotatilanteen vakavuutta, vaan kohtasivat tapahtumat leikin varjolla ja toisinaan jopa huumorilla. Evakkomatkojen voimavaraksi muodostuivat hyvinkin pienet, positiiviset kokemukset, kuten vieraiden hymyt ja vilkutukset asemilla. Toisinaan evakkoajan majapaikkojen vieraus kuitenkin ahdisti lapsia. Tilanteen käydessä liian raskaaksi, he löysivät pakopaikan luonnosta. Luonto tarjosi puitteet harrastuksille ja leikeille, joiden avulla lapset pääsivät purkamaan traumaattisia kokemuksiaan. Lapset loivatkin sidettä uudelle kotiseudulleen hyvin toiminnallisin perustein. Leikit, harrastukset, koulu ja osallistuminen evakkopaikkojen työhön toivat elämään normaaliuden tuntua. He liittivät sopeutumisprosessiinsa omaa aiempaa elämäänsä, omia henkilökohtaisia kokemuksiaan ja omia muistojaan. Kotiseudulle jääneet rakkaat lemmikit löysivät seuraajansa uudella kotiseudulla ja lapset kokivatkin juuri lemmikkieläinten tukeneen heidän selviytymistään – niiltä he saivat pyyteetöntä rakkautta ja hellyyttä. Evakkolapset menettivät fyysisen kotinsa, mutta menetystä korvasi ”henkinen koti”, ympärillä oleva perhe. Osa aineistoni evakkolapsista lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiin, mutta myös nämä matkat näyttäytyivät tarinoissa positiivisina kokemuksina. Vaikka lasten selviytymisessä korostuukin eniten perheen merkitys, myös muiden aikuisten tarjoamat huolenpidon kokemukset olivat tärkeä evakkolasten selviytymiskeino.

Useinkaan evakkomatka ei päättynyt sodan loppumiseen eikä lapsuuteen. Iän myötä kodin menetys on käsitetty laajemmin kotiseudun menetykseksi. Tämä tuntuikin herättäneen hajaannuksessa elävien evakoiden joukossa voimakkaan yhteisöllisyyden, me-hengen. Kyse on vertaistuesta, saman kohtalon eläneiden ihmisten kohtaamisesta. Vaikka evakot ovat pakon edessä joutuneet etääntymään Karjalaisesta ympäristöstä, kokevat he kuuluvansa ensisijaisesti karjalaisiin. Evakkoajan uudessa ympäristössä kohtaamastaan syrjinnästä huolimatta he rakensivat itselleen positiivista viitekehystä, eivätkä suostuneet ottamaan uhrin roolia. Tällaista luonteenlujuutta pidän päätöksenä selviytyä, kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Erityisesti tarinoissa korostui karjalainen luonne: joustavuus, tunteiden näyttäminen ”ilot iloittiin ja surut surtiin”, karjalainen sisukkuus, neuvokkuus, optimistisuus, rohkeus olla oma itsensä, hymy ja nauru vaikeissakin oloissa sekä ylpeys omista juurista. Näenkin hyvin vahvasti ihmisen selviytymiseen vaikuttaviksi tekijöiksi yksilölliset ja/tai vahvat yhteisölliset piirteet ja ominaisuudet. Tällaisiin piirteisiin yhdistän myös yritteliäisyyden sekä ahkeran työnteon, jotka pitivät aikuisia evakoita kiinni normaalissa elämässä. Karjalaisen heimon ohella oma perhe on koettu suureksi avuksi myös aikuisuuden selviytymisessä.

Traumaattiset muistot ovat seuranneet evakkolapsia läpi elämän ja tapahtumia on työstetty sisäisesti unien, tunteiden, mielikuvien ja aistimusten kautta. Loppujen lopuksi aineistoni evakkolapset ovat uskaltaneet kohdata kokemansa ja ottaa elämän omaan hallintaansa. Tässä kohtaamisessa apuna on ollut erilainen luova toiminta, kuten kirjoittaminen, piirtäminen ja maalaaminen. Traumaattiset tapahtumat eivät ole kadonneet evakkolasten mielistä, mutta ne eivät enää hallitse heidän elämäänsä. Vuosikymmeniä traumaattisten tapahtumien jälkeen evakkolapsille tarjoutui mahdollisuus palata lapsuusmaisemiin kotiseutumatkojen muodossa. Toisille evakoille lapsuusmaisemien näkeminen ja niistä esiin nousevien muistojen kohtaaminen muodostivat tunteen paluusta lapsuuteen. Evakkomatka päättyi ja ympyrä sulkeutui.

Vaikeat elämänkokemukset voidaan nähdä elämän riskitekijöinä. Evakkolasten tarinoiden perusteella näen kuitenkin vaikean lapsuuden käänteisesti kasvualustana, joka on luonut pohjan elämänuskolle, henkiselle kestävyydelle ja rohkeudelle kohdata mennyt. Ulkoisen elämänhallinnan puutteesta huolimatta evakot ovat osoittaneet vahvaa elämän sisäistä hallintaa, kykyä sopeutua ja löytää lopulta menetyksistä myös positiivisia puolia. He ovat kukin yksilöllisellä aikataulullaan kohdanneet tapahtuneen elämänmuutoksen ja hyväksyneet sen olemassa olevana tosiasiana. Pakon edessä he ovat taipuneet, mutta eivät taittuneet. Tämä on vaatinut rohkeutta, mutta samalla se on ollut elämänmuutoksen ensimmäinen vaihe. Jotta heidän elämänsä on voinut jatkua tasapainoisena, ote menneestä on täytynyt irrottaa, mutta menneestä ei ole tarvinnut luopua täysin. Menneen voi jossain määrin kohdata kotiseutumatkoilla, mutta täydellisenä sen voi kohdata unissa ja muistoissa. Lapsuudenkodin mielenmaisema säilyykin evakkolasten selviytymiskeinona läpi elämän. Sitä maisemaa ei mikään voi vahingoittaa.

Evakkolasten selviytymistarina välineeksi tämän päivän pakolaistyöhön?

Lopuksi

Evakkolapset ovat joutuneet kokemaan sodan, kodin menetyksen ja evakkomatkan. Heidän tarinansa osoittavat, että vaikeilla menneisyyden tapahtumilla on vaikutuksensa läpi elämän. Mennyttä ei voi muuttaa, eikä tapahtunutta tehdä tapahtumattomaksi, mutta menneen voi kuitenkin nähdä elävänä tarinana, joka muuttaa muotoaan, kun sitä kerrotaan, sille annetaan merkityksiä ja selityksiä. Aineistoni osoittaa muistojen olevan tällaista menneisyyttä. Muistot kertovat elävästi ja yksityiskohtaisesti niistä tapahtumista, joita kertoja itse eli, näki, kuuli, koki ja tunsi. Juuri yksityiskohdat tekevät menneestä elävän. Kuten aineistoni osoitti, muistot myös haastavat virallisen tiedon tuomalla esiin niin sanotun toisen tiedon. Vaikka evakkolasten sotakokemuksissa korostuukin tapahtumiin liittyvä mittaamaton kärsimys, korostuu vahvasti myös selviytyminen. Evakkolapset ovat osoittaneet minulle, että menneisyys rakentuu sellaiseksi kuin itse asian näkee. Elämässä on varjoja, mutta aina myös valoa.

Aineistossani eräs evakko pohtii ”olemmeko unohtaneet sodan.. suuren hävityksen, tuskan ja hädän? Eikä aikaa ole kuin muutama vuosikymmen?” Hän ihmettelee ”kuinka sellaista katastrofia voi unohtaa, vaikka meitä sen kokeneita on vielä paljon kertomassa siitä ajasta ja niistä kokemuksista?” Emme ole unohtaneet – pro gradu -tutkielmani on yksi merkki siitä. Sukupolvien välinen muistojen vaihto on tärkeää. Tuomalla esiin muistojaan ja kokemuksiaan, evakkolapset pitävät menneisyyttä elossa. Tutkielmani kautta annan tutkijana äänen evakkolapsille ja yhdyn tähän tehtävään. Paitsi että toivon tällä olevan eettistä arvoa, toivon sen myös avaavan tietä historiamme laaja-alaisemmalle ymmärtämiselle. Emme myöskään saa unohtaa – meidän historiamme voi olla muiden nykyisyyttä. Sota, kodin jättäminen ja muutto uuteen ympäristöön ovat edelleen maailmanlaajuisesti ajankohtaisia aiheita. Eräs aineistoni evakkolapsi kokee muistelun, rohkeuden kohdata ja tuoda esiin omia kokemuksiaan ”rauhantyöksi”, josta hän toivoo olevan apua Suomeen saapuville pakolaisille. Evakkolasten traumaa ei tulekaan nähdä vain heidän yksityiseksi kohtalokseen, vaan kaikkien sodan kokeneiden lasten yhteiseksi kohtaloksi. Myös niiden, jotka joutuvat sodan uhreiksi tänäkin päivänä.

Tämä onkin ollut tutkielmani tavoite. Suomi on osa globaalia maailmaa ja ihmisten muuttovirtoja ohjaavat monet tekijät. Suomeen saapuu vuosittain pakolaisia, turvapaikanhakijoita, adoptiolapsia sekä muita erilaisen kulttuurisen taustan omaavia henkilöitä. Oman tutkimukseni hiljaiseen tietoon perustuva löydös koski syrjintää. Kun vertaan tutkimukseni tuloksia M´hammer Sabourin (2003; 2001) maahanmuuttajien kokemuksia selvittäneeseen tutkimukseen, ehkä voimakkain yhteinen kokemus suomalaisilla evakoilla ja tämän päivän maahanmuuttajilla on juuri syrjinnän kokemus. Vaikka evakkolasten matkasta on kulunut jo vuosikymmeniä, näyttää siltä, ettei mikään ole muuttunut. Edes lainsäädännölliset toimenpiteet eivät ole onnistuneet poistamaan syrjintää maastamme. Moni tänä päivänä kotimaansa jättämään joutuvasta, Suomeen saapuvasta maahanmuuttajasta kokee itsensä täällä samalla tavoin leimatuksi ja ulkopuoliseksi kuin evakkolapset aikoinaan. Maahanmuuttajat kokevat, ettei valtakulttuuri arvosta heidän uskontoaan, elämäntapojaan eikä arvojaan He kokevat olevansa ei-toivottuja, torjuttuja ja oudosti erilaisia. (Sabour 2003, 87, 98; Sabour 2001, 19-31.) He kantavat harteillaan samaa erilaisuuden viittaa kuin mitä evakot ovat kantaneet jo vuosikymmeniä. Tällaiset kokemukset voivat johtaa marginalisoitumisen tunteisiin, eivätkä ainakaan edistä maahanmuuttajien sosiaalista ja kulttuurista sopeutumista.

Vaikka edellä kirjoitankin maahanmuuttajista yhtenä ryhmänä, yhteiskunnassa heidät tulee kohdata paitsi yhteisönä myös yksilöinä. Tutkimustulokseni osoittavat vahvan luonteen ja positiivisen minäkuvan voiman selviytymisessä. Syrjintä synnyttää tällaisen luonteen omaavassa henkilössä vastavoiman, tarpeen oman taustan vahvistamiseen ja positiivisen viitekehyksen rakentamiseen. Evakoille karjalainen yhteisö ja positiivisen viitekehyksen varaan rakennettu minäkuva ovat olleet ja ovat yhä voimavara. He ovat ylpeitä taustastaan, he ovat säilyttäneet sen ja tuoneet muuttaessaan mukanaan kokonaisen kulttuurin. Vaikka tuo kulttuuri onkin irrotettu syntymämaisemastaan, se elää uudella kotiseudullaan vahvana ja rikastuttaa siten koko Suomea. Kaikilla tällaista voimaa ei ole. Valtakulttuurin alistaman minäkuvan omaava henkilö pyrkii pakon edessä sopeutumaan vallitsevaan kulttuurin ja tietoisesti kadottamaan taustansa. Maahanmuuttajat ovat rikastuttaneet maatamme jo vuosia ja heidän myötään yhteiskuntaamme voisi rikastuttaa monikulttuurisuus. Kuitenkin vähäinen kulttuurien välinen vuorovaikutus, epäluuloisuus ja syrjintä ylläpitävät vahvaa monokulttuurisuutta. Evakkolasten kokemuksista oppineina tämän päivän maahanmuuttajien integraatioprosessissa oma kulttuurinen yhteisö tulisi ymmärtää tärkeäksi sopeutumista tukevaksi voimavaraksi ja omien kulttuuristen erityispiirteiden säilyttäminen maahanmuuttajien oikeudeksi.

Tutkimusaineistoni elämäntarinat kuvaavat hyvin elävästi sitä elämän mittaista evakkotaivalta, jota sadat tuhannet evakot ovat joutuneet kulkemaan. Ne kuvaavat voimattomuutta, pelkoa, kaiken menettämistä, mutta myös toivoa ja elämän uudelleen aloittamista. Jotta evakkolasten elämä on voinut jatkua tasapainoisena, ote menneestä on täytynyt irrottaa. Menneestä ei kuitenkaan ole tarvinnut luopua täysin. Menneisyys elää vahvana evakkolasten muistoissa. Lapsuudenkodin mielenmaisema on toiminut evakkolasten selviytymiskeinona läpi elämän. Sitä maisemaa ei mikään voi vahingoittaa.

Tämän artikkelin lähteet:

Bourdieu, Pierre (1998) Järjen käytännöllisyys. Tampere: vastapaino.
Davydova, Olga (2003) Syrjivä ja sisäänsulkeva suomalaisuus paluumuuttajien puheessa. Teoksessa Heikkinen, Kaija & Simola, Raisa (toim.): Monenkirjava rasismi. Joensuu: Joensuu University Press Oy, 175-192.
Granfelt, Riitta (1998) Kertomuksia naisten kodittomuudesta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Halonen, Tarja (1999) Johdanto. Teoksessa Erik Castrén-instituutti (toim.): Humanitaarinen oikeus ja Suomi. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Hildén-Paajanen, Tarja (2003) Tekoja, tapoja ja tunteita – Rasistinen rikollisuus Joensuussa. Teoksessa Heikkinen, Kaija & Simola, Raisa (toim.): Monenkirjava rasismi. Joensuu: Joensuu University Press Oy, 120-134.
Huttunen, Laura (2002) Kotona, maanpaossa, matkalla. Kodin merkitykset maahanmuuttajien omaelämäkerroissa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Puuronen, Vesa (2003) Arkipäivän rasismi Suomessa. Teoksessa Heikkinen, Kaija & Simola, Raisa (toim.): Monenkirjava rasismi. Joensuu: Joensuu University Press Oy, 193-210.
Sabour, M´hammed (2003) Toiseuden kohtaaminen. Afrikasta tulleiden maahanmuuttajien integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan. Teoksessa Heikkinen, Kaija & Simola, Raisa (toim.): Monenkirjava rasismi. Joensuu: Joensuu University Press Oy, 87-119.
Sallinen-Gimpl, Pirkko (2005) Kokemustieto täydentää historiaa. Teoksessa Kuorsalo, Anne & Saloranta, Iris (toim.): Evakkolapset. Jyväskylä: Gummerus kustannus, 11-34.
Silvasti, Tiina (2001) Talonpojan elämä. Tutkimus elämäntapaa jäsentävistä kulttuurisista malleista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Juurien tutkiminen vei tohtoriksi

Anne Kuorsalo

Tutkijat ovat välttäneet tarttumasta luovutettujen alueiden vaiheita ja historiaa selvittäviin tutkimushankkeisiin. Aihepiiri on jätetty lähinnä kotiseututyöstä kiinnostuneille. Vain harvat tästä joukosta ovat
tavoitelleet työlleen tieteellistä arvovaltaa. Pentti Kortelaisen Sallaa käsittelevä väitöskirja kelpaa esimerkiksi, miten omien vaiheiden selvittäminen kantaa tohtoriksi asti.

Samalla väitöskirja ”Kadonneet kylät – elävät suvut” paikkaa muutenkin aukkoja, sillä Sallan historiaa on pidetty esillä paljon vähemmän kuin vaikkapa Karjalan ja Petsamon vaiheita.

Vuonna 1928 syntyneen Pentti Kortelaisen väitöskirja hyväksyttiin Lapin yliopistossa sopivasti ennen väittelijän 80-vuotispäivää. Kortelainen sanoo heti johdannossa olevansa osa tutkimusaineistoa. Hänen evakkotaipaleensa alkoi talvisodan sytyttyä 30.11. 1939, jolloin Sallan väestö evakuoitiin.

Tutkimus selvittää tiivistetysti sallalaisten evakkomatkojen vaiheet, mutta sen pääaiheena on sosiaalinen liikkuvuus. Ohimennen Kortelainen toteaa, ettei sosiaalista liikkuvuutta ole tutkittu millään luovutetuista alueista.

Kannattaisi tutkia. Sen osoittaa Kortelaisen tutkimus, jossa tavoitteena oli selvittää, miten luovutetun Sallan alueen kylät ovat muotoutuneet ja miten vuosina 1900-1939 syntyneiden ja Sallassa vuonna 1939 asuneiden poikien status muuttuu. Väitöskirja kysyy ja vastaa siihen, tapahtuuko sosiaalista muutosta kolmen sukupolven tarkastelussa ja eroaako pystysuora sosiaalinen liikkuvuus 1900-1919 syntyneiden poikien syntyperän mukaan.

Keskeisin tutkimusaineisto on koottu 1900-1919 syntyneistä miehistä, jotka asuivat luovutetun Sallan alueella talvisodan alkaessa. Samalla Salla toimii eräänlaisena malliesimerkkinä siitä, mitä tapahtui kun sekä vaaka- että pystysuora sosiaalinen liikkuvuus vilkastui Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Metsätalous muutti Sallaa

Muutos liittyi yleiseen taloudelliseen kehitykseen. Kortelainen muistuttaa, kuinka luovutetun Sallan alue oli 1700-luvun lopulle osa Kuolajärven lapinkylää. Silloin väestö- ja elinkeino-olot heijastivat alkutuotantovaltaisen yhteisön ominaispiirteitä ja sosiaalinen liikkuvuus oli vähäistä. Tilanne muuttui radikaalisti 1800-1900 -lukujen vaihteessa, kun metsiä alettiin hyödyntää.

Tutkimuksen mukaan muualta Sallaan muuttaneet edustavat sosiaalista nousua. Selityksenä on se, että kaupunkimaisiksi luonnehdittujen elinkeinojen eli toimihenkilöiden ja palkkatyöläisten osuus on suurempi muuttajilla. Muualta tulevissa status on kohonnut 22 prosentilla isoisä-isä -linjalla ja 25 prosentilla isä-poika -linjalla.

Sallassa syntyneiden kohdalla statuksen kohoamista on tapahtunut kuudella prosentilla isoisä-isä -linjalla ja 15 prosentilla isä-poika -linjalla. Sosiaalinen nousu agraariammateissa on jähmeämpää kuin muissa elinkeinoissa. Johtopäätöksiin kuuluu myös se, että heikoimmat statuksen kohoamismahdollisuudet ovat sellaisilla sivukylillä syntyneillä, joiden maatalousammateissa toimivat isät ja isoisät ovat syntyneet samassa kylässä.

Sallan kehitystä vauhdittaneisiin erityispiirteisiin kuuluivat suuret tukkityömaat, jotka toivat kuntaan paljon väkeä. Se vilkastutti elinkeinotoimintaa muutenkin ja johti myös uusien sukujen syntymiseen paikkakunnalle.

Väitös on myös tragedian käsittelyprosessi

Väitöskirjan yhdessä luvussa Kortelainen vastaa myös kysymykseen ”Kuka minä olen?” Siinä hän käy läpi oman sukunsa osalta jo väitöskirjan nimen toisen osan eli elävät suvut, vaikka kylät ovatkin kadonneet.

Hän toteaa omissa suonissaan virtaavan pääosin agraariverta mutta myös työmiehen perimää. Tohtori sanoo kokevansa itsensä työmiehen pojaksi, työmiehen, joka rintamamiestilalla uurasti maataloustöissä. Äiti oli talollisen tytär. Kortelaisen veljistä kolme työskenteli agraariammateissa, yksi valmistui sosiaalialalle. Kolmesta sisaresta vanhimmasta tuli peruskoulun opettaja, seuraavasta puutarhaopettaja ja nuorimmasta hoitotieteen maisteri.

Kortelainen on sisarussarjan vanhin. Hän toimi ensin metsätyömailla eri tehtävissä ja valmistui sitten kansakoulupohjaisesta opettajaseminaarista ja edelleen peruskoulun opettajaksi. Kasvatustieteen maisteriksi hän valmistui 53-vuotiaana. Sen jälkeen sukututkimustyö johti lopulta väitöskirjaan.

Väitöksen päättävässä pohdintaa -osuudessa Kortelainen toteaa, miten ajatukset ovat lukuisia kertoja palanneet lapsuuden maisemiin, mielen maisemiin. Hän arvelee, että tutkimus palvelee myös terapeuttisella tavalla aikoinaan murtuneen maailmankuvan jälleenrakentamisessa. Hän luonnehtii tieteellistä tutkimustaan eräänlaiseksi tragedian käsittelyprosessiksi, debriefingiksi kuten nykyisin sanotaan.

Kortelainen uskoo myös, ettei ole yksin ajatuksiensa kanssa, sillä evakkoon joutuneita on satojatuhansia.

Pentti Kortelainen, Kadonneet kylät – elävät sivut, Luovutetun Sallan alue sosiaalisen liikkuvuuden sekä kylien ja sukujen muotoutumisen valossa tarkasteltuna,
Acta Universitatis Lapponieensis 134, Rovaniemi 2008

Sota tuntuu yhä tunne-elämässä

Anne Kuorsalo

Monien sota-ajan lasten tunne-elämään jäi puutteita eivätkä sotavuosina lapsuuttaan eläneet pojat ole pystyneet kunnolla osoittamaan hellyyttä avioliitossa ja lapsilleen. Näin päättelee Erkki Kujala kirjassaan ”Sodan pitkä varjo”, joka kuvaa sota-ajan lasten elämää.

Tunne-elämän vaikeudet ovat Kujalan mukaan heijastuneet myös heikkona itsetuntona ja ihmissuhdevaikeuksina. Monissa perheissä isän sodassa saamien henkisten vammojen seuraukset ovat siirtyneet samankaltaisina ongelmina seuraaviin sukupolviin, tiivistyy karu johtopäätös.

Se perustuu Kujalan väitöskirjaan, Sodan pojat -sodanaikaisten pikkupoikien lapsuuskokemuksia isyyden näkökulmasta. Väitöskirja on hyväksytty Jyväskylän yliopistossa 2003. Tutkimuksen pohjalta muokattu ”Sodan pitkä varjo” ilmestyi viime vuonna.

Kirjassa Kujala pohtii myös muistamista yleensä ja sen suhdetta todellisuuteen. Monet tutkimusta varten haastatelluista väittivät muistavansa yksittäisiä tapahtumia ajalta, jolloin olivat alle kaksivuotiaita. Toisaalta Kujala arvelee, että kaikkein kipeimmät asiat ovat painuneet muistin syvimpiin lokeroihin, mistä ne eivät helposti nouse. Osa sodan ajan pojista totesikin tutkijalle suoraan, ettei pysty puhumaan kokemastaan. Jotkut kieltäytyivät sanomalla, etteivät muista mitään.

Kujala on alustajana Evakkolasten päivillä lokakuussa 2008 Oriveden Opistolla.

Pelko tuntui kaikkialla

Sodan pitkä varjo kertoo paljon pelosta. Ahdistava pelko oli koko ajan läsnä ja kaikkialla. Sankarihautajaiset lisäsivät kuolemanpelkoa. Pelko oli myös toimeentulosta, koska oli pulaa. Pelot tarttuivat lapsiin ja konkretisoituivat vaikkapa lentokoneen ääniin tai pimennysverhoihin. ”Isä oli sodassa, poissa kotoa. Oli pimeä ja oli ikävää”, kootaan sotavuosien tunnelmaa.

Kujala päättelee, että hälytysten ja pommikoneiden äänten on täytynyt olla todella pelkoa herättävä kokemus, koska paljon maailmaa nähneet miehet muistavat yksityiskohdat edelleenkin pimennysverhoja myöten. Kirjoittaja pitää tutkimuksensa tärkeimpänä antina sitä, että se selvittää miten voimakkaasti lapsi kokee jo pienenä tapahtumat ympärillään, miten ne jäävät muistiin ja vaikuttavat arvomaailmaan.

Haastateltujen muistelut osoittavat, miten pommikoneet olivat tuttuja, vaikka oltiin kaukana varsinaisilta sotatoimialueilta.

”Kun Oulua pommitettiin ja valoraketit lensivät tehden valojuovia taivaalle, silloin minulla oli paha mieli, kun ajattelin, että siellä se isäkin taistelee”, kuvaa yksi pohjoissuomalainen haastateltu.

”Kyllä sota-aikana pelättiin. Totta kai pelättiin. Niitähän liikkui desantteja”, kertoo toinen.

”Illat olivat kauheita, kun oli peitetyt ikkunat. Idästä kuuluivat pommitukset ja lentokoneiden äänet…”

”Päällimmäinen muisto sodasta on pelko. Kaikki pelkäsivät ja kaikki puhuivat siitä sodasta. Me lapset pelkäsimme, kun venäläiset lentokoneet lensivät kotimme yli Vaasaa pommittamaan ja kun piti olla mustat verhot ikkunoiden edessä. Se oli kamalaa.”

Kujala toteaa, että sodan pojille sanaparit ”minä haluan” tai ”minun pitää saada” olivat ääneen lausuttuina tuntemattomia. Omien mielihalujen esittäminen olisi ollut lisämurhe äidille. Lohdullista on, että vain harva on tutkijan mukaan katkera, vaikka lähes kaikki toteavat, ettei heillä ollut lainkaan normaalia lapsuutta.

Turvaa haettiin äidin sängystä

Lasten selviytymiskeinoista Kujala toteaa sen, että kun lapsi joutuu liian suurien uhkien eteen, hän pyrkii käyttämään aikuisia voimavaranaan. Hän tukeutuu heihin ja etsii heistä turvaa. Poikien kertomuksista huokuva äitien ja isovanhempien tuki lapsille peloissa on ollut ratkaiseva tekijä. Äitien sänkyihin on ollut tungosta, tiivistää kirjoittaja.

Pelko, työ ja isän sodan jälkeinen puhumattomuus ja muuttuminen äkkipikaisemmaksi vaikeuttivat poikien omaakin kasvua tunneherkiksi isiksi, kuluu yksi johtopäätöksistä. Muutenkin sota lisäsi etäisyyttä isien ja poikien välillä. Sotakokemukset ja -muisto ovat hallinneet ainakin taustalla miesten ajatusmaailmaa vuosikymmeniä, vaikka kotona niistä on vaiettu. Liioin ei ollut aikaa lasten leikeille eikä sylissä pitämiselle.

Hyvällä isäsuhteella on myönteinen vaikutus. Kujala painottaa, miten isien ja poikien yhteinen peuhaminen liittyy myöhempään kykyyn hallita sosiaalisia tilanteita, välttää turhautumista ja selvittää erimielisyyksiä viestinnällä ja yhteistyöllä tappelun sijaan. Poissaoleva isä ei anna pojalleen samaistumiskohdetta, jonka varassa voisi rakentaa miehistä identiteettiään.

Tutkija pohtii myös sitä miten rajanveto sodan ja muiden vaikuttavien seikkojen välillä on ongelmallista, koska toimintatavoissa vaikuttaa myös perinne. Suomalaismiehet ovat olleet kautta vuosisatojen paljon poissa kotoa. Sota vain pahensi tilannetta. Isälle on jäänyt perheessä toimeentulon hankkiminen ja kurinpitäjän rooli. Läheisyyden ja hellyyden osoittaminen on ollut osalle miehistä vaikeaa.

Kovia kokeneet eivät valita

Kujala päätyykin siihen, ettei toisen maailman sodan silloisille suomalaislapsille aiheuttamista seurauksista saada täyttä selvyyttä. Esimerkiksi tutkimusjokon pojat eivät valita, vaikka ovat kovia kokeneet.

Kujala kuitenkin vaatii nostamaan unohduksista sodanaikaisten lasten perinnön. Hän painottaa, kuinka niin oma tutkimus kuin kansaiväliset tutkimuksetkin ovat osoittaneet, miten sota raaistaa miehiä ja kovetta heidän tunne-elämäänsä. Kuitenkin ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa ja perhe-elämässä juuri tunteilla on hyvin suuri merkitys.

Vaikuttaako sota vielä ja kuinka pitkälle seuraavissa polvissa on Kujalan mukaan vaikeasti määriteltävissä. Kaikkien kohdalla tuneasiat eivät kuitenkaan ole kunnossa, koska henkinen kypsyys ei kestä vaikeuksia, päättelee Kujala. Hän uskoo, että osalla perheistä ongelmat ihmissuhteiden hoitamisessa juontuvat perintönä sota-ajasta. Lopuksi tutkija kysyy vielä, miten tunteensa sulkevien, ikääntyneiden, eronneiden ja alkoholisoituneiden sota-ajan poikien vanhuuden huolto järjestetään.

Sukupolvien yli siirtyvää traumaa lievittää se, että monet miehet iloitsevat, kuinka heidän omat poikansa toteuttavat pehmeämpää isyyyttä, sellaista mitä itsekin olisivat halunneet, mutta eivät pystyneet. Isillä pitäisi olla aikaa lapsille. Sitä ei sota-ajan isillä ollut, mutta nykyään pitäisi jo olla, kokoaa Kujala tutkimuksensa viestiä tämän päivän perheille.

Erkki Kujala: Sodan pitkä varjo, Kirjapaja 2007.

Tunteiden tunnistaminen on tärkeää

Iris Saloranta, kunniapuheenjohtaja ja Lauri Kosonen, puheenjohtaja, Evakkolapset ry

Monet johtajat, jotka eivät ole tiedostaneet omaa tunnevammaansa, ovat jättäneet sotaisia jälkiä maailmanhistoriaan. He ovat ulkoistaneet sisäiset vainoojansa ja saaneet mukaansa niitä, joilla on samantapaisia sisäisiä ahdistuksia.

Tunteiden tunnistaminen ja niiden voiman myöntäminen ovat uudenlainen väline rauhantyössä. Myönteinen kehitys ja rauhan turvaaminen edellyttävät arvoremonttia ja asennemuutosta. Vallanhalu, pelko, viha ja pettyneisyys voivat olla sukupolvien takaista taakkasiirtymää, mikä näyttäytyy lähes vainoharhaisuutena. Kyse on ihmismielen tilasta. Uskotaan, että toiminta on järkiperäistä, mutta todellisuudessa torjutut ja tiedostamattomat tunteet ohjaavat salakavalasti toimintaa. Näin käy myös yhteisötasolla.

Filosofian tohtori Matti Heiliö näkee, että maailmaa eheyttävän dialogin voisivat aloittaa eri maailmanuskontojen kriittiset kannattajat – oman uskontonsa traditiota arvostavat mutta samalla sen rajoitteet myöntävät ja suhteellisuuteen suostuvat. (Kanava 7/ 2007.) ”Epäilevät kadunmiehet ovat maailman toivo,” Heiliö kirjoittaa.

Suomalaista yhteiskuntaa vaivaa tasapäistyminen. Se lienee osaltaan viime sotien seurausta. Onneksi rohkeita yksilöitä, valheellisen harmonian vastustajia alkaa ilmaantua aktiivisten toimijoitten joukkoon. – Nykyistä kehityksen suuntaa ja omaa uskoaan epäilevien joukossa on myös paljon lapsia ja nuoria. Omaa totuuttaan torjuvat, varmuutta ja karismaattista kiihkoa uhkuvat vaikuttajat nostavat meissä jokamiehisssä ja -naisissa pintaan ”karitsan kiukun”. Tulevaisuuden toivo on siinä, että tiedostettu tunne, tämä viha ja kiukku jalostuu myönteiseksi vaikuttamisen voimaksi.

Psykologi Salli Saari sanoi Jokelan ampumistragediaa käsittelevässä tv-keskustelussa: ”Ne, jotka rähjäävät ja riitelevät koulussa, tuskin sortuvat tällaisiin tekoihin.” Syyllisyys, mikä Jokelan tragedian jälkipuheissa tuli piiloviestinä ilmi, on erittäin terve tunne. Se on suoranainen kansallinen voimavara.

Lasten omaehtoista ilmaisua ei sodan jälkeisessä Suomessa tuettu mitenkään. Silloisessa arvo- ja uskontokasvatuksessa korostuivat kuuliaisuus, kiltteys ja ahkeruus. Kielteisten tunteiden torjunta ja ilmaisemattomuus omaksuttiin selviytymiskeinoksi. Kuitenkin meistä kasvoi ”kunnon kansalaisia”. Lapset oppivat olemaan iloisia ja tyytyväisiä, säästihän Taivaan Isä meidät ”kaikelta pahalta”. Pelko, häpeä, neuvottomuus, ahdistus ja viha jäivät monelta ilmaisematta.

Opittu ilmaisemattomuus ja torjunta kehittyivät kansalliseksi kasvatuskulttuuriksi. Vanhemmuuteen kasvamiseen ei sodan jälkeisessä Suomessa annettu tukea. Ei ollut voimia eikä mahdollisuuksia paneutua lasten erityistarpeisiin, lohdutukseen ja huolien jakamiseen. Tietopuolinen opetus ja asennekasvatus hoituivat miten kuten. Arvokasvatuksessa korostuivat kuuliaisuus, kiltteys ja ahkeruus.

Nuo kielteiset ilmiöt ovat kaikki sodan seurauksia. Sodan lasten menetyksiin eivät sen ajan vanhemmat ole syyllisiä. He ovat sodan uhreja siinä missä lapsetkin. Siirrämmekö tahtomattamme ilmaisemattomuuden haitat sukupolvien yli? Tämä on tutkimatta.

Pääministeri Matti Vanhanen puhui Jokelan tragedian yhteydessä syvästä haavasta, minkä tapahtuma viilsi kansakuntaan. Hyvin paljon voimia ja lapsuuden huoletonta aikaa riisti sota niiltäkin lapsilta, jotka nyt ovat jo isovanhempia. Suomi hoiti hädissään sodan vammojaan laittamalla hiljaa laastarilapun tulehtuneen haavan päälle. Pahatkin ”paiseet” hoidettiin vaikenemalla. Nyt on aika kohdata menneisyys myös kielteisine, tähän asti tiedostamattomine tunteineen. Niiden vaikuttavuudesta tiedetään nyt enemmän. Tähän kaikkeen on nyt syytä paneutua tutkimuksen keinoin. Tällaiseen henkistä hyvinvointia kartoittavaan ja sitä tukevaan työhön tarvitaan yhteiskunnalta rahavaroja.

Torjuttujen tunteiden voima voitaisiin nyt valjastaa uudenlaisen kansallisen kulttuurin ja rauhantyön välineiksi. Alemmuudentunteesta, häpeästä ja vihasta vapautuminen antaa valtavasti energiaa.

Ryssäviha ja -pelko saattoi olla viisasta kieltää ja salata itseltäkin menneinä aikoina. Jos kansakuntana olisimme kerralla räväyttäneet silmät auki, olisimme saattaneet lamaantua. Suomihan tuli raiskatuksi.
Kansallinen ihme on, että kestimme. Ja erityisesti, että me lapset ja nuoret selvisimme niin terveinä, että ymmärrämme nyt nostaa käsittelyyn ja historian tietoisuuteen tunnemuistojen tallentamisen merkityksen.
Kiitollisuuden lisäksi meidän on tiedostettava oma henkinen voimamme. Taivaan lahjaa sekin. Siitä saa ja pitää olla ylpeä.

Miten selviytyä narsistisessa maailmassa?

19.09.2007: Kristiina Mänttäri Evakkolasten hengellisessä päiväpiirissä

Mitä on narsistinen maailma? Se sisältää liiallista itsekkyyttä häiriötasoisuuten asti. Meidän kulttuuriamme ja koko yhteiskuntaammekin tuntuu kyllästävän minäkeskeisyys, josta on sanottu, että joka sadas ihminen maailmassa on sairaanloisesti itseään ilmaiseva minäkeskeinen persoona.Kaiken heti vaativia itsekeskeisiä pikkuhirmuja aivan kuin sikiää laumoittain minä-minä sukupolvesta. Monien sosiaalisten ongelmien taustalta löytyy narsismia. Meillä on auktoriteettien romahtamista, röyhkeyttä ja kateutta. Osa siitä näkyy tänään lehtien lööpeissä. Narkissos muuten kuoli itserakkauteen.

Oikean ja väärän välisen rajan hämärtyminen, rehellisyyden himmeneminen (on sama kuin rehellisyyttä vaativien asioiden vähättely tai vääristely oman imagon puhtaaksi ”pesemiseksi”) on myös narsististen aikojen merkki.. Julkkikset ja muut sankarit välttyvät tekojensa seurauksilta usein, kun osaavat luoda ja antaa itsestään sellaisen kuvan kuin me haluamme .Keinotekoinen imago, jota konsulentit luovat on POP ja eräs vallan tukipylväistä.

Koko nykyistä elämänmenoa leimaa tällainen yhteiskunnan vamma: kaikki tuntuu pyörivän vain oman minänsä ympärillä. Teuvo V. Riikonen on kirjoittanut uusitsekkäästä ajastamme ja sanoo, että vain sitä mukaa kun ihmiset ovat valmiita kohtaamaan normaalit elämän ja itsensä pimeät puolet, kivun, surun ,kärsimyksen, masennuksen ja häpeän voi uusitsekkyyden tilalle löytyä uusyhteisöllisyyttä – toisesta välittämistä.

Kai meistä toisinaan tuntuu todella siltä, että maailma on täynnä itsekkäitä ihmisiä, jotka eivät välitä toisista ja kaiken pitäisi sujua heidän mielensä mukaan.Me kaikki varmaan tunnemme tällaisia ihmisiä. He saattavat olla joko Don Juaneita, Donna Juanitoja tai aivan jopa arkisesti vanhempiamme, sisaruksiamme, lapsiamme, puolisoita, ystäviä, työtovereita, esimiehiä, ihmisiä, joihin tutustumme kerhoissa ja yhdistyksissä. Heitä on kaikkialla ja mitä tiiviimmin olemme tekemisissä heidän kanssaan, sitä kurjemmaksi tunnemme olomme.Heitä elää keskuudessamme kaikissa sosiaaliluokissa ja ikäryhmissä.

Raamatun sananlaskutkin ovat täynnä ohjeita narsistisista ihmisistä, vaikkei heistä sitä sanaa käytetäkään. Esimerkiksi:
”Itserakas ei moitetta siedä ja omahyväinen ei mene viisaiden luo.”
”Kuinka kauan te tyhmät hellitte tyhmyyttänne,pitkäänkö kerskujat kerskutte.”
”Kiittäköön sinua toinen,ei oma suusi,vieras ei oma kielesi”.
”Ylimielinen tavoittelee turhaan viisautta, rehentelijä saa herjaajan nimen, hänen röyhkeydellään ei ole mittaa eikä määrää, herjaajaa jokainen kammoksuu.”

Onko sitten tervettä narsismia?

Yleensä narsismilla tarkoitetaan ja kuvataan juuri itsekeskeisiä, kielteisiä ilmiöitä, jotka näkyvät käyttäytymisessä, asenteissa ja mielen sisäisinä voimina.Terve itsevarmuus, itseluottamus, itsenäisyys ja hyvä itsetunto eivät perustu narsismille.Ne edellyttävät kykyä ottaa huomioon omat todelliset kyvyt ja rajoitukset ,muiden tilanne ja jäsentynyt kyky hallita omaa narsismia. Lapsuudessa ja nuoruudessa ilmenevät narsistiset piirteet ovat persoonan kypsymättömyyttä. Terve itsetunto edellyttää kykyä tuntea ja eläytyä toisten tunne-elämään. Se edellyttää sosiaalista ja vuorovaikutuksellista tajua keskinäisestä yhteistyöstä ja riippuvuudesta ja myös viisautta erottaa todellisuus omista kuvitelmista.

Sandy Hotchkin on kuvannut tyypillisiä ajattelu- ja toimintatapoja narsismin seitsemänä syntinä seuraavasti:
1. Häpeämätön röyhkeys on kylmää välinpitämättömyyttä, joka ilmenee joskus itsevarmuutena,paksunahkaisuutena ja kylmäkiskoisuutena.Silloin ei kykene empatiaan, on tunteeton,laskelmoiva ja syyllistävä.
2. Maaginen ajattelu on harhaisia kuvitelmiaja itsen ihannointia,jottei tarvitse kohdata omaa sisäistä tyhjyyttä ja mitättömyyttä. Omia lahjoja ja saavutuksia liioitellaan ja odotetaan perusteettomasti muiden pitävän itseä ylivertaisena. Mielikuvat rajattomasta menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta ovat ajatusten keskipisteessä.
3. Ylimielisyys näkyy vaikutelmana ylemmyyskompleksin vallassaolemisesta. Naamion taakse kätkeytyy kuitenkin hauras itsetunto, vaikka he saattavat olla usein määräileviä, arvostelevia, perfektionistisia ja vallanhimoisia. Narsistin pitäisi olla aina parempi kui muut, muutoin hän on arvoton. Ihailun nälkä on usein merkinä omasta epävarmuudesta ja täydellisyydenhalusta, sitä ylemmyyttä sitten pönkitetään nostamalla itseä muiden kustannuksella Valta on todiste siitä ja keino hallita.
4. Kateus on usein tiedostamatonta narsisteilla. Se ilmenee halveksuntana joko sanoilla tai käytöksellä. Sitä ei narsisti missään nimessä myönnä tuntevansa. Sehän olisi huonommuuden tunnustamista. Valtaapitävien liehittely on myös naamioitunutta kateutta.
5. Vaativuus ilmenee kunnioituksen ja korostuneen ihailun vaatimisena antamatta sitä muille.Kohtuuttomat odotukset ovat tyypillisiä. Ihmisuhteissa narsistin tarpeet pitäisi ottaa huomioon, mutta heillä ei ole velvollisuutta kuunnella tai ymmärtää toisia.
6. Hyväksikäyttö häikäilemättömästi on tavallista.Hän on emotionaalisessa kehityksessä taaperoikäisen 1-2 vuotiaan tasolla, eikä näe toisia ihmisiä erillisinä, vaan itsensä jatkeena kuten pieni lapsi. Yhdessä alikehittyneen omantunnon kanssa heistä tulee helposti toisten hyväksikäyttäjiä. Ja alistaa voi myös syyllistämällä.
7. Rajattomuutta on, kun ei näe eikä tajua, että hänellä on rajansa ja että toiset eivät ole hänen jatkeitaan. Siinä on kysymys minä-tunteen vaurioista, joista usein seuraa vastuuttomuutta.

Narsistilla on vähintään 5 tällaista tapaa toimia. Harvoilla täyttyvät nämä kaikki kriteerit eli ”synnit”. Mutta usealla ihmisellä ilmenee niitä siinä määrin, että se aiheuttaa suurta tuskaa läheisille ja yhteydessä olijoille.

Raimo Mäkelä puhuu siitä, miten narsistit menestyvät maailmassa. Heillä on älyä -joka ei ole sama asia kuin viisaus- on näkemyksiä, visioita ja lujaa tahtoakin. Monet narsistit ovat itsenäisiä ammatinharjoittajia, koska eivät kykene työskentelemään esimiesten alaisina. Alkuun hyvinkin rakastettavana narsisti houkuttelee ihailijoita, koska hän tarvitse peilejä omalle erinomaisuudelleen, mihin on eksynyt.
Useilla narsisteilla on ”hovi”, josta voi katsella omaa kuvaansa. Monissa hyväntekeväisyysjärjestöissä ja kampanjoissa näkyvällä paikalla on mitä kylmempiä ja itsekkäimpiä ihmisiä, joilla hyvän puolesta esiintyminen on vain rajattoman itsekkyyden verho. Itsekkyys on naamioitu lähimmäisenrakkaudeksi.Onhan suurenmoista saada kiitosta ja kunniaa siitä, että tekee toisille hyvää, vaikka vaikuttimena olisi vain oman kunnian tavoittelu. Monet narsistin hovin jäsenet eivät saa koskaan silmiään auki, koska hän palkitsee koko ajan heitä, ostaa heidät itselleen ja jatkaa manipulointiaan. Narsistin näyttelijän suoritukset ovat vertaansa vailla ne, pitävät sisällään teeskentelyä ja hämäystä.

Usko narsistin muuttumiseen on hänen uhrinsa suurimpia virheitä ja itsepetosta. Erittäin harvoin narsisti haluaa parantua ja mennä terapiaan, koska hänellä ei ole sairaudentuntoa, hän on aivan kunnossa! Ja hän pystyy kyllä manipuloimaan myös hoitohenkilökuntaa tarvittaessa.

Miten narsistinen persoonallisuus sitten syntyy?

Sen sanotaan olevan enemmän kehityksellinen häiriö eli se periytyy sosiaalisesti.Taustalla ovat tutkijoiden mukaan toisaalta myötäsyntyinen herkkyys ja haavoittuvuus, toisaalta varhaiset traumat. Esim. pienelle lapselle uhkaavat, pelottavat, traumaattiset tai sietämättömät kokemukset, joiden kestämiseen ja käsittelemiseen lapsi ei ole saanut vanhemmiltaan apua. Perheessä voi olla väkivaltaa, kohtuutonta kurittamista, pitkiä erokokemuksia, ristiriitoja, kaaosta. Ilman aikuisen ihmisen turvaa ja huolenpitoa lapsuudessa ihmisen persoonallisuus jää kehittymättä, jää kuin vangiksi omaan sisimpään ja siitä seuraa tunnevamma.

Narsisti suojautuu omaa pienuuttaan, avuttomuuttaan, keinottomuuttaan, kateuttaan ja riippuvuuttaan vastaan. Tavoite on saada arvostusta, valtaa, vapauksia tai rahaa. Suojautumiskeinoista tulee elämäntapa, johon on jumiuduttu.J otkut nimittävät sitä psykologiseksi itsetyydytykseksi, kun ihminen vetäytyy narsismin retriittiin loppuelämäkseen.
Noin 1/4 lapsista ja aikuisista ei kuitenkaan traumatisoidu vaikeankaan tunnekokemuksen seurauksena.Yksikin hyvä ihmissuhde auttaa saamaan paremmat keinot kestää traumaattisia olosuhteita. Vuorovaikutustyhjiössä ihminen ei kykene kasvamaan, hän tarvitse siis ainakin yhden hyvän ihmissuhteen.

Ketkä sitten joutuvat narsistien uhriksi tai vangiksi?

Kuka tahansa voi joutua uhriksi taustasta tai koulutuksesta riippumatta. Mutta usein uhri on vahva ihminen ,joka uskoo oikeudenmukaisuuden voittoon ja hyvyyteen.Hän on tottunut siihen, että tekemällä työtä ongelmat ratkaistaan eikä luovuteta.

Tällaista narsisti itsekin on saattanut toivoa oppivansa, mutta siitä tulee hänelle uhka. Kiltit ihmiset joustavat eivätkä juuri valita.On vaikeata sanoa ei, olla vihainen tai pettynyt toisen itsekkyyteen. Tätä narsisti käyttää hyväkseen.

Yksinäisyys voi viedä jonkun luulemaan narsistin itsekkään omistamishalun rakkaudeksi, mutta karismaattista narsistia on vaarallista rakastaa, vaikka hän lumoaa sulavasti.

Häpeän tunne voi estää irrottautumisen narsistista, kun on niin paljon kulisseja ja valheiden verkkoja.
Läheisriippuva ihminen kokee kantavansa vastuuta muista ihmisistä unohtaen omat tarpeensa.He sietävät yllättävästi huonoa kohtelua, eikä heillä ole omaa elämää, saavat ehkä tukea omalle olemassaololleen.
Vihaa meissä kaikissa on joskus, mutta sen kieltäminen ja tukahduttaminen saattaa sitoa vihan kantajaa sairaaseen ihmissuhteeseen. Jos vihaa ei pysty työstämään ja kanavoimaan, se kääntyy itseä kohti masennukseksi.

Pelko väkivallan, kiristyksen ym. uhan alla voi olla suurena esteenä irrottautumiseen. Itsetunnon ongelmat ovat otollista maaperää uhriksi joutumiselle. Taloudellinen asema joskus tai kohtalousko ja kaikkivoipaisuuskuvitelmat rakastamalla parantamisesta tai lapsuuden perhemallit voivat estää irrottautumisen.

Miten sitten tästä kaikesta selviytyy?

Psykologi Sandy Hotchkiss neuvoo näin :

Tärkeintä kaikesta on puolustaa itseään.

1.Tunne itsesi.Tutki omia kokemuksiasi.Tunnista omat reaktiosi, jotka pahentavat oloasi.Tarkkaile tunteitasi ihmisen seurassa, joka herättää sinussa toistuvasti häpeää, kiusaantumista, kiukkua tms. Mieti mitä ”nappuloita” narsisti painelee, miksi reagoit juuri näin? Äläkä ota asioita henkilökohtaisesti. Yritä päästä yli narsistin herättämästä huonommuuden tunteesta. (Hänhän on 2 vuotiaan tasolla ) Äläkä kosta, uhmaa tai valista häntä, se on turhaa.
2.Tunne realiteetit. Etsi omat unelmasi, pysyttele erossa hänen harhamaailmastaan. Näe ihmiset sellaisina kuin he ovat, älä sellaisena kuin haluaisit heidän olevan. Opi myös hyväksymään, että jos narsisti valehtelee, herjaa, halveksii tai loukkaa muita, käyttää hyväkseen tai osoittaa myötätunnon puutetta, sama kohtelu tulee ennen pitkää myös sinun osaksesi.Ja älä luule, että pystyt muuttamaan hänet tai että hän muuttuisi sen takia, mitä tuntee sinua kohtaan. Opi myös tuntemaan heikkoutesi ja arvosta hyviä puoliasi.
3.Aseta rajoja. Mieti, miten hallitset omaa käyttäytymistäsi. Mikä on tärkein tavoitteesi ? Mitä olet aikaisemmin yrittänyt tämän ihmisen suhteen? Mikä on toiminut mikä ei? Mieti kannattaako ongelmaan puuttua suoraan vai epäsuorasti. Ole luja, asiallinen, mutta samalla kunnioittava ja ystävällinen. Pyri työstämään kaikki mahdollinen viha, jota tunnet tätä ihmistä kohtaan. Aseta rajoja kuin pikkulapselle. Varaudu myös siihen, että suhteessanne tapahtuu toisenlaisia muutoksia kuin toivoit. Hän voi testata, etääntyä, manipuloida, pakottaa jne. Etene rauhallisesti. Ja muista, kun olet asettanut rajat, pidä ne!
4. Ympäröi itsesi terveillä ihmisillä. Vaali molemminpuolisia ihmissuhteita, joissa kumpikin kokee saavansa ja antavansa. Jossa kumpikin tuntee, että häntä arvostetaan ja arvostaa itse sitä, mitä toinen antaa, rajoja kunnioittaen.

Kaikkien niidenkin, jotka eivät ole joutuneet narsistien uhreiksi henkilökohtaisesti, on määrätietoisesti kieltäydyttävä ihailemasta ja palvomasta itseään ihailevia ihmisiä, sanoo Raimo Mäkelä. Tällaisia esiintyviä tähtiä löytyy viihteessä, elokuvissa, teatterissa, musiikissa, urheilussa, juontajissa ja showmestareissa, kansanjohtajissa, saarnaajissa hengellisissä laulajissa jne. Narsisti alistaa kaikki, jotka vaan voi. Sydämessään ja usein sanoissaankin hän pilkkaa ja herjaa Jumalaa, jonka hän myös haluaisi alistaa valtaansa, jos hän vaan voisi. Jumalahan on hänen pahin rajoittajansa. Siksi hän ei siedä Jumalaa.

Ja lopuksi narsistin uhrin pitää siis ottaa vastuu omasta hyvinvoinnista, huolehtia itsestä hyvin. On tärkeätä toimia omien arvojensa mukaan, huomata oman toiminnan seuraukset. Lisäksi on tärkeätä pohtia myös oman hyvän elämän koostumista: suhdetta itseen, suhdetta Jumalaan, suhdetta lähimmäisiin, työhön ja harrastuksiin. Ellet voi vastustaa narsistin tuomaa pahaa elämääsi, pakene häntä. Ellet voi taistella etkä paeta, kärsi, mutta tiedä mitä teet, jos jäät kärsimään. Hae tukea itsekunnioituksellesi ja ihmisarvollesi

Lähteet:
Sandy Hotchkiss: Miksi aina sinä
Raimo Mäkelä : Naamiona terve mieli
Joutsiniemi-Kallio-Mäkelä-Pekola-Schulman: Naimisissa narsistin kanssa
Jorma Myllärniemi : Narsismi, vamma vai voimavara

Pelko

Teuvo Leinonen

Jo äidin kohdussa ja myöhemmin maidossa olen imenyt itseeni huolestuneisuuden, ahistuksen ja pelon. Synnyinhän lähestyvän sodan syliin.

Pitkin kevättä oli Paasikivi reissannut Moskovassa neuvottelemassa Neuvostoliiton aluevaatimuksista sen tuntiessa turvallisuutensa uhatuksi. Mökkimme sijaitsi luovutettavaksi vaaditulla alueella ollen siis ilmeisesti osa tuota uhkaa. Eikä rajalle ollut kovin montaa kymmentä kilometriä.

Lienee äiti ollut huolestunut ja kelannut toisenkin kerran tilannetta: Vasta alle viisi vuotta aiemmin oli nelihenkinen perhe matkannut Lapista karjalaisen miehen kotiseudulle. Siellä eläimellisin ponnistuksin oli raivattu suosta liki 10 hehtaaria peltoa, rakennettu mökki ja kaikki ulkorakennukset. Viekö sota nyt kaiken?

Tätä en muista, mutta tiedän ja voin kuvitella

Sota on syttynyt, isä sodassa, evakkoon lähtökäsky on tullut, mukaan se, minkä voi käsissä kantaa. Äidillä minä-vauva ja eväslaukku, sisaruksilla ehkä reput. Rautatieasemalla hirveä hätäinen tungos, pelokasta junan odottelua, itkua ilmassa. Minun itkuni kaikkein kuuluvinta, koska junailija tulee ja sanoo: ”Te rouva kolmen lapsen kanssa, tulkaa”, ja ohjaa meidät ensi luokan vaunuun. Siinä ensi palvelukseni perheen hyvinvoinnille.

Vuosikymmeniä myöhemmin

Yliopistossa joka lukukauden kauhuhetki on ilmoittautuminen läsnä olevaksi ja leiman saanti opintokirjaan. On seisottava kymmenien hälisevien ylioppilaiden seassa jonossa, isossa suttuisesti kaikuvassa hallissa. Helpotus oli suuri, kun ymmärsin, ettei ollut pakko henkilökohtaisesti ilmoittautua, vaan saatoin antaa puuhan ystävälliselle kaverille. Vieläkin junasta mieluummin myöhästyn (jos ei tukka putkella juokseminen riitä) kuin odottelen asemalla tai junassa sen lähtöä.

Kaikkein varhaisin muistoni

Makaan selälläni vuoteessa vastaheränneenä, varmaan päiväunilta, koska ketään ei ole kotona. Lienen kolmen vuoden tienoilla ja olemme takaisin Karjalassa, ”sotatoimialueella”. Kuuntelen hetken täyttä hiljaisuutta, kunnes: ”Töps, töps, töps.”, tasaiseen tahtiin (oma kurkkuun noussut sydän, mutta sitä en ymmärrä). Pelko kasvaa kauhuksi: ”Mikä se on? Onko se nyt niitä – tesantteja?! En saa paljastua! Jos en liikahda, ne ei ehkä löydä minua.” Jäykistyneenä, pelon tärinääkin estää kokien makaan usean ikuisuuden ajan, kunnes joku palaa sisälle. Vieläkin unen tulon odottelu vuoteessa ahistaa, estän sitä hankkimalla lopen-uupumuksen ennen vuoteeseen kaatumista.

Edellä kerrottu on sattunut asemasodan aikaan Karjalassa, jolloin olen ollut ehkä kolmen vuoden tienoissa. Muut muistoni siltä ajalta ovat pieniä irrallisia tapahtumia tai asioita. Sitten muistilokerot ovat suljetut: toisesta evakkomatkasta en muista mitään, vaikka olen ollut siis lähes viiden ikäinen. Yhtenäiset muistot alkavat vasta, kun olen ollut noin kuuden vanha ja olemme päässet lopulliseen sijoituspitäjäämme. Toisen evakkomatkan jälkeisestä vuodesta on kuitenkin joitakin hajamuistoja, joista yksi on seuraavanlainen:

Talossa on valtavan suuri piha, jonka toisessa reunassa on navettarakennus. Sen päässä se on – ulkohuussi. Sinne olisi päivittäin päästävä, vaikka suuri vihainen kukko jahtaa liikkeitäni ja käy päälle ellen ehdi kipittämään turvaan. Kellekään en voi tai uskalla kertoa, että pelkään. ”Kyllähän mies aina selviää.” Niin myös lähes-5-vee-mies. Ja niin selviänkin: iltahämärissä kukon nukkuessa löydän kepin, joka sitten koko kesän nojaa tikkaita vasten ulko-oven pielessä turvaten huussimatkani. Mikä uljuuden tunne, kun kukko pysyykin kiltisti loitolla, kun kuljen keppini kanssa!

Evakossa – ennen oman kodin valmistumista – eletään Talonväen talossa, yhdessä huoneessa viisihenkinen perhe. Talonväkeä ei saa mitenkään häiritä eikä aiheuttaa vaivaa. He ovat Oikeita Ihmisiä, niin kuin muutkin Paikkakuntalaiset eli Kanta-Asukkaat. ”Myö ollaa evakkoi.”

Vielä vuosikymmenien päästä maailmani on varattu vain Oikeille Ihmisille. Vain-evakkokin voi siellä kyllä selvitä, kunhan on nöyrä eikä ole häiriöksi Oikeille Ihmisille. Kotipitäjän ulkopuolella ei kaikki välttämättä huomaakaan, että olenkin Vain-evakko. Sitä varten kehitän MMMM-roolin (= Muina-Miehinä-Mukaan-Menemisen-roolin), jota näyttelen yhä kehittyvällä taidolla. Saan palkinnon, vahvistuksen yrityksilleni joka kerta, kun olen mennyt johonkin uuteen ympäristöön tai Ihmisryhmään enkä paljastukaan.

Joskus kuitenkin ponnistan voimani ja uskallukseni (”Kyllähän mies selviää!”) ja ihan esiinnyn usealle Oikealle Ihmiselle, niin että oikein saatan heidän katsovan ja kuuntelevan minua. Eivätkä pane merkille mitään erikoista! Mikä valtava lämmin loiskahdus ja Olemassaolon vahva kokemus! Ihan kuin olisin Oikea Ihminen! Mutta riskit on suuret ja pelonvapina käynnistyy pienestäkin erehdyksestä! Ja pelko voi paisua ja aiheuttaa sen: Ison Mokan! Silloin paljastun ja kaikki huomaavat sen: ”Eihän tuo olekaan Oikea Ihminen! Sehän on evakko! Miten se tänne meidän joukkoon on päässyt?!” Syntyvässä paniikissa voi auttaa vain yksi asia: että itse Maa armahtaa, ottaa ja nielaisee minut siitä paikasta sisuksiinsa.

Toisaalta kelatessani elämänkulkuani ei ole mitään vaikeuksia löytää myös lukuisia tilanteita, joissa olen tiedostamattani torjunut tilaisuuden uuteen rohkeaan avaukseen. Erityisesti näin on käynyt kun olisi pitänyt lähestyä (ja vaivata!) Oikein Hienoja Ihmisiä, kuten esim. professoreita keskustellakseni puolivalmiista väitöskirjasuunnitelmastani.

Pelko seuraa minua elämässäni kuin hai kanoottia. Isoa pyrstön heilausta ei tarvita, kun kanootti kaatuu ja…

Vieraita katsotaan aina pitkään

Ikävän kotipaikkakunnalle ja turvattomuuden on täytynyt heijastua lasten maailmaan ja se, mitä ei ole ääneen sanottu on imetty ihmisten käyttäytymisestä.

Näin arvioi pitkän uran Mielenterveysseuran toiminnanjohtajana tehnyt Pirkko Lahti Lohjalla järjestetyssä tilaisuudessa, jonka teemana oli kahden heimon kohtaaminen, Kun karjalaiset tulivat Lohjan seudulle.

Lahti puhui aiheesta ”Sodan jäljet lapsen mielessä, miten lapsi sopeutuu, miten puolustautuu ja mitä lapsi torjuu.” Hän totesi, että evakkous on ollut ihmisten elämässä hyvin epävarma vaihe, jollaiset kuluttavat ihmistä. Hän kertoi kyselleensä evakkojen saapumisesta omalle kotipaikkakunnalleen Kiskoon myös yli 90-vuotiaalta äidiltään.

”Paikkakuntalaisilla oli enemmän oikeuksia kuin evakoilla”, kuvasi Lahti yhteisten muistikuvien vaikutelmia.

Samalla hän muistutti, miten pohjimmiltaan terveestä reaktiosta on kyse, kun uusia ihmisiä katsotaan pitkään. Miten sitten lapset ovat kokeneet asetelman?

”Oman perheen merkitys nousee keskeiseksi muutostilanteessa. Tärkeää on millaiselta äidin ja isän elämä on lapsen kannalta näyttänyt. Lapsen kehitykselle on keskeistä turvallinen kotiympäristö ja muukin sosiaalinen
turvallisuus. Kun on jatkuvasti muutettu, ovat lapsen sosiaaliset suhteet katkenneet.”

Toisaalta lasten vahvuus on ollut siinä, että he ovat tutustuneet nopeasti uusiin ihmisiin, vaikka esimerkiksi koulukiusaamista on Lahden mukaan ollut myös evakoiden kohdalla.

Lahti kiinnitti huomiota vielä siihen, miten evakoita on tullut esimerkiksi Lohjalle hyvistä oloista ja kuinka paikkakuntalaiset ovat niin ikään eläneet hyvissä oloissa. ”Kun kaikki on jäänyt, on haluttu kertoa, että meilläkin oli hyvin, mutta kun siitä ei ole ollut näyttöä, on ehkä liioiteltukin ja tämä on koetellut suhteita.”

Lahti arveli, että kumpikin osapuoli on toiminut omasta mielestään oikein, mutta kummallakin on ollut oma tulkinta siitä, mikä on ”oikein”.

Sopeutumiseen on vaikuttanut moni asia. Lahden mukaan lapsi imee enemmän ei-sanotulla kielellä tapahtuvaa viestintää, ja jos eleillä ja ilmeillä on osoitettu, ettei ”vieraista” tykätä, se on mennyt perille.

”Jos erilaisuus osoitetaan, vaihtoehtona on, että yrittää sopeutua vielä kovemmin tai sitten hylkää yhteisön ja yrittää pärjätä omillaan. Ihminen kaipaa turvaverkkoa ympärilleen. Aikuisilla oli tietoa miksi piti lähteä
evakkoon, mutta lapsella reaktio oli tunnepitoinen.”

Lahti kehottikin miettimään, miten myöhemmin elämässä vastaan voi tulla tilanteita vaikka ääniä, jotka laukaiset vanhoja muistoja ja joissa syntyvä reaktio palautuu lapsuuden kokemuksiin.

Lahti viittasi niin ikään Benjamin Franklin tunnettuun lausahdukseen, miten kala ja vieras alkavat haista kolmen päivän päästä. ”Kun evakot tulivat, tuli talojen omistajille sellainen tunne, että he ovat vieraita. Evakot taas tunsivat joutuneensa asumaan toisten nurkissa. Ihmiset haluavat olla omillaan.”

Lahti viittasi myös siihen, miten karjalaiset ovat monilla paikkakunnalla ryhmittyneet omaksi ryhmäkseen, mikä on ollut tapa vaalia oma vanhaa kulttuuria. Toisaalta sopeutumiseen on vaikuttanut vielä sekin onko asetuttu paikkakunnalle vai onko mielessä ollut muutto tai paluu Karjalaan.

Lahti viittasi siihen, miten väärin kohdelluksi tuleminen jää vaivaamaan ihmisiä eivätkä kaikki pääse tapahtuneiden yli. ”Ihmiset suojaavat tasapainoaan ja yrittävät työstää ongelmia, mutta joku voi jäädä suruvaiheen vangiksi. Sivusta toinen voi sanoa, ettet ikinä irti pääse eroon Karjalasta. Joku taas voi mitätöidä koko tapahtuneen”

Lahti kertoi olevansa sotaorpo, mutta sanoi, ettei ole osannut isää ikävöidä, koska isä kuoli ennen tyttären syntymää. Hän muistutti myös, miten rakas oma syntymäpaikka on useimmille ja kehotti pohtimaan, kuinka moni alitajuisesti hakee lapsuuden maisemaa vaikkapa mökkiä ostaessaan. Lohjan seurakuntakeskuksessa lauantaina 14.10. pidetyn tilaisuuden järjestivät Evakkolapset yhteistyössä Lohjan seurakunnan, Lohjan Mielenterveysseuran, Hiidenharjun Killan ja Hiiden opiston kanssa.

Päivillä purettiin tunnemuistoja

Teksti: Anne Kuorsalo // kuvat: Eini Hämäläinen

Viidennet valtakunnalliset Evakkolasten päivät keräsivät yli 70 tyytyväistä osanottajaa Kangasalle Tampereen seurakuntien kurssikeskukseen Ilkkoon.

Avajaisissa kahden maan kansalaisista puhunut dosentti Irma Kiikkala pohti ihmisen ikuista ikävää paratiisiin ja käsitteli samalla hyvän elämän edellytyksiä. Kiikkalan mukaan kiire, turvattomuus, epäilevä asenne,
pakottaminen ja yksin jättäminen luovat muuria ja aiheuttavat masentumista. Sen sijaan läsnäolo, kunnioitus, paneutuminen eli kuunteleminen, todesta ottaminen eli ymmärtäminen ja rauhallisuus sekä kiinnostus lisäävät voimaantumista ja hyvinvointia. Samalla ihminen eheytyy.

Kiikkala viittasi myös tuoreisiin suomalaisen psykologin arvioihin, miten Libanonissa sodan jalkoihin joutuneiden ihmisten jälleenrakentuminen kestää vuosia. Tämä sai osan evakkolapsista pohtimaan käytäväkeskusteluissa sitä, miksei suomalaisten siviilien sotakokemuksia ole tutkittu ja selvitetty.

Tampereen kaupungin tervehdyksen tuonut valtuuston varapuheenjohtaja Antti Punkari muisteli omaa lapsuuttaan Pohjanmaalla ja sitä, miten veljistä viisi oli rintamalla ja kuinka evakkolapsia tuli kouluun. Hän kertoi myös Tampereen väkiluvun lisääntyneen 10 prosentilla heti evakkojen asuttamisen myötä.

Päivien työpajoissa käytiin läpi kokemuksia ja tunnemuistoja. Esimerkiksi murrepajassa käännettiin tekstiä murteelta toiselle. Kuvapajan osanottajat olivat tuoneet mukanaan tärkeän kuvan, joka liittyi luonnollisesti omaan evakkotiehen. Kuvaa katsottiin pohtimalla kysymyksiä, mistä kuvassa pitää, mikä on selvin asia, jonka kuvasta näkee ja mitä arvelee ulkopuolisen kuvasta näkevän ja minkä tunteen kuvan tarkastelu herättää.

Kuvien katselun ja esittelyn virittämän keskustelun pohjalta tehtiin yhteinen kuva evakkotien kokemuksista. Koska pojat olivat paljolti tussaripoikia, mutta nuket olivat enemmistölle tyttöjä evakkovuosina pelastus ja turva, työlle annettiin nimi Rotkaletytöt ja tussarilapset.

Kuva yhdisti kaikkien kokemuksia

Kuvan vasemmassa reunassa sinisellä taivaalla lentelee oudon näköisiä kappaleita. Kummallisilta ne näyttivät myös sen pienen evakkotytön silmissä, joka ne huomasi maassa maatessaan. Tämä tapahtui Kannaksella 1944 ennen kesäkuun puoltaväliä. Pommikoneita oli lennellyt yhä tiuhempaan tahtiin ja eräänä päivänä ne taas kaarsivat niin matalalla, että tytön oli äitinsä ja sisarustensa kanssa heittäydyttävä maastoutumaan pihanurmelle.

Korvia vihlova räjähdys sai talon ikkunat helisemään ja ainakin yksi terassin ikkunoista pamahti rikki. Tyttö nosti arasti uteliaana päätään ja katsoi taivaalle. Koneita ei enää näkynyt, mutta sinisellä taivaalla lenteli
omituisia tavaroita. ”Katso, äiti, taivaalla lentää häntiä!” huudahti tyttö ihmeissään. ”Ei, ei! Ne ovat jotain lintuja,” koetti äiti selittää.

Räjähdysja näky syöpyivät kuitenkin tytön mieleen ja vasta parikymmentä vuotta myöhemmin hän sai selityksen äidin tunnustaessa, että ne olivat todella olleet karjan jalkoja ja häntiä. Pommi oli osunut suoraan karjajunaan. Alhaalla vasemmalla makaa se rotkale, josta kuva sai osan nimestään. Pienen tytön evakkomatka avojunan rytkytyksessä oli ollut todella pelottava kokemus. Lohdutusta olisi antanut tuttu ja turvallinen Tytti-niminen mollamaija, joka nyt kuitenkin makasi pakattuna muiden tavaroiden seassa jonkun laatikon uumenissa.

Onneksi mukana matkustanut mummo oli huomannut lapsen hädän ja riisunut oman villatakkinsa. Tämän hän oli täyttänyt junavaunun lattialla olleilla oljilla kursien narun pätkillä siihen pään ja hihat käsiksi. Pieni evakkotyttö puristi saamaansa turvallisen tuntuista, omalle mummolleen tuoksuvaa rotkaletta poskeaan vasten ja koki pahimman ahdistuksen siinä lientyvän.

Toisen tytön nukenrotkale unohtui evakkomatkalla pommikoneita piiloutuessa metsään. Liekö ollut osasyynä palan matkaa mukana kulkenut sotilas, joka silmät kauhusta laajenneina hoki hokemistaan: ”Paetkaa, paetkaa, juoskaa,juoskaa!” Tyttö pelkäsi oudosti käyttäytyvää sotapoikaa, jonka tuijottavat silmät syöpyivät evakkomuistojen joukkoon.

Entä mikä on tämä seuraava tyttö sääret vähän väärällään tukevasti maassa? Lapsuuden aikaisessa valokuvassaan lienee silloin harvinainen hymy kasvoillaan, mutta eipä se ole ihme, sillä tuttu ja turvallinen täti pitää kiinni kädestä.

Kaikki kuvaryhmässä olleet evakkolapset kertoivat pula-ajan vähän hävettävistäkin kiusoista. Eräs tytöistä kertoi pelottavan huussitilanteen, kun sattui kurkistamaan reiästä alas ja huomasi sinne tulleen metrikaupalla omituista valkoista nauhamaista matoa, joka näytti jopa liikkuvan! Useimmat olivat tutustuneet pakopaikoissaan lutikoihin ja täitä oli ajettu pois niin pitkistä hiuksista kuin poikien lyhyeksi leikatusta tukastakin. Nämä inhon tunteita herättävät ötökät löytyvät myös ryhmän kuvakollaasista.

Useimmat lapset olivat nähneet erilaisissa työtehtävissä oudosti puhuvia vankeja, joiden selkään oli maalattu valkoisella iso V-kirjain. Kuvan keskustasta hieman oikealla seisoo vanki mustana hahmona. Jotkut kertoivat kovastikin pelänneensä heitä, kun taas muutamilla oli ollut myönteisiä tunnekokemuksia etenkin maataloissa olevien vankien kanssa. Nämä eivät olleet kokeneet niin suurta ruoan puutetta kuin taajamissa asuneet vangit. Niinpä hymy ja nauru olivat heillä olleet herkässä ja lapsetkin saivat siitä osansa.

Yli kymmenvuotiaille pojille ja tytöille sota-aika oli monella tavalla jännittävää aikaa. Lähimetsistä löytyi räjähtämättömiä kranaatteja ja olivathan silloin eläneet lapset oppineet itsekin tekemään tussareita, joita piilopaikoissa tussauteltiin. Nuo leikit olivat kiellettyjä samoin kuin kranaatteihin koskeminen. Mutta juuri siksihän se kaikki kiinnosti.

Naapurin pojan tarina päättyi traagisesti. Kuvaryhmäläisemme ei onneksi sillä kertaa ollut mukana, mutta tapahtuma ja naapurin pojan shokki kokemuksen jälkeen ei jäänyt vaikuttamatta syvästi myös häneen.

Pojat maastoutuivat kauemmas kohteesta, joka oli usein kivi, mihin munakranaatti tähdättiin. Kuului aikamoinen tussahdus, kipinät lentelivät ja kivi usein pirstoutui kappaleiksi. Tuolla kerralla ei kuitenkaan tapahtunut mitään. Oliko heitetty väärin päin vai oliko kranaatti räjähtämätön?

Yksikolmesta pojasta oli mennyt ja ottanut ihmetellen kranaatin käteensä iskien sen kaiketi suutuksissaan vieressään olevaan kiveen. Toiset olivat siinä vaiheessa vielä matkan päässä. Kuului räjähdys, kivi halkesi ja samalla pojan kädet ja osa kehosta pirstoutui kappaleiksi.

Toiset pojat pelästyivät suunnattomasti ja pakenivat paikalta. Toinen pakenijoista joutui nähtävästi shokkiin, piiloutui heinälatoon ja harhaili sitten lähistöllä pari päivää ennen kuin palasi kotiin.

Jännittävää oli myös se, että lapset saivat tehdä ihan oikeita aikuisten töitä sekä kerätä milloin mitäkin jätettä, josta maksettiin. Kerättiin kaatuneitten hevosten luita, metalliromua ja pihkaa, josta osasta maksettiin muutama markka. Kuvan oikeassa laidassa on ojien varsilta kerättyjä kerppuja, joita lapset sitten olivat niputtaneet.

Kuvaryhmäläisten tunnemuistot koskivat jatkosodan ja kesän 1944 evakkomatkan tapahtumia. Kuvan oikeassa yläkulmassa, pelottavien ja kipeittenkinevakkomuistojen yllä, paistaa kuitenkin toivon aurinko kuten useimpien lapsuusajan kesämuistoissa aina.

Seuraavat runot on kirjoitettu evakkolasten päivien kirjoittajatyöpajassa.

Tila

Siellä niitä vilisti
kymmeniä – satoja siimahäntiä.
Kakkahätä oli kova.
Uskaltaisko istua reijälle?
Yltääkö ne puraisemaan pyllystä?
Äiti sanoi: ei!
Putous oli kahdeksan metriä.
Hätä oli suuri,
nyt oli pakko toimia:
sanomalehti huussin lattialle,
läjä sille
ja humpsis, koko paketti
rottien niskaan.
Inhosta, pelosta vapisten
kipin kapin rappuja alas ja ulos.
– Selvittiin tästäkin. –

Tila (2)

Mei talo vieres kasvo iso petäjä. Siin ol´ vahvat käkkyräiset oksat. Hellsteeni pojat sannoit et siel yllääl on hieno paikka olla. Sielt näkkyy vaik mihi. Mie olin vast´ viisvuotias eikä jalka mitenkää tahtont ylettyy alimmaisel oksal, et oisin pääst ylös kiipeemää. Pojat sannoit ettei miun tarviikkaa ko mie oon tyttö ja se on heijä ikioma tila. Yhten aamun mie sisukkaast yritin. Hellsteeni poikii ei näkynt missää. Ja miehä pääsin ylös! Yht äkkiä maantie pölly läpi ilmestyit Hellsteeni kaksoset. Mie huusin et katsokaa mie oon tääll yllääl. Pojat huusiit takasii: hah, hah, haa mut housuis näkkyyt.

Muisto 60 vuoden takaa

Siin mie seison
evakkotyttö
pihalla
toisen koulupäivän.

Mistä soot tullu?
Karjalasta.
Joo,
soon karjalaasia!
Osaaks sä natua?
Emmie tiijä.
”Emmie tiijä!”
hyö huutaat,
”emmie tiijä!”

Alottaat hippaleikin.
Olisiha miekii
osant.

Hiljaa hiivin seinän vieree.
Seinä on kylmä.
Miulkii
on kylmä.

Kirje kuvan tytölle

Äitini oli ollut myös pieni tyttö tuolloin, kuten Sinä nyt. Katsonut tiukasti kameraan ja puristanut käsillä rintaansa. Ihmetellyt, vaan ei ääneen. Sota oli silloinkin tulossa, sanoivat. Piti lähteä evakkoon tai ainakin pois alta. Lappeenranta ei ollut turvallinen paikka asua varsinkaan kahden pienen lapsen kanssa, joiden isä oli jo ennestään Pietarin evakkoja. Vuosi oli 1914.

(Tytön kuva)

Kädet puuskassa torjun sinut, outo mies.
Olen vihainen, epäluuloinen.
Miksi murskasit tulppaanit, perhoseni,
ilonaiheeni leikkien, satumaani?
Mistä rakennan uuden lapsuuden maan?
Olen pettynyt tuhoosi – vieras.
Minä pelkään.

(Valokuva)

Sotilaan perhe, isän lomalla kuvattu. Helpottunut olo juuri nyt. He ovat yhdessä. Ei siis huolta. Ei nyt.
Toisin oli ennen lomaa, toisin tulee olemaan loman jälkeen. Silloin oli niskassa se ikuiselta tuntuva epävarmuus, joka kotona olevia väistämättä painaa. Se suru, epävarmuus palaa heti, kun loma on ohi.
Siitä epävarmuudesta he eivät kuitenkaan pääse irti tälläkään hetkellä, sillä nykyhetkihän on ohimenevä.
Se näkyy heidän ilmeistään.

Evakkojen yhteinen kohtalo korostuu Berliinin näyttelyssä

anne kuorsalo

Erilaiset evakkokokemukset, -muistot ja dokumentit nivoutuvat yhteen Berliinin suuressa Euroopan pakkolähtöjä esittelevässä näyttelyssä.

Pieni viipurilainen evakkopoika katsee valokuvasta vitriinissä, jossa hänen kohtalotoverinsa ovat muista Euroopan maista. Aivan samoin Veikko Lavin Evakon laulu ja Karjalaisten laulu ovat kuunneltavissa toisessa vitriinissä, jossa kerrotaan, miten kotiseudun kaipuu ilmenee musiikin välityksellä.

Karjalasta mukaan saadut kahvikupit ja Suomen rautatieasemilla kuvatut tavarakuormat asettuvat niin ikään osaksi suurempaa kokonaisuutta, kun rinnalla on kuvia tavaralasteista, jotka liittyvät italialaisten karkotuksiin Triestestä ja saksalaisten karkotuksiin nykyisen Puolan, Tshekin ja Slovakian alueilta.

Paljon huomiota herättäneen näyttelyn Pakkolähdöt, pako ja karkotukset Euroopassa 1900-luvulla, Erzwungene Wege – Flucht und Vertreibung in Europa des 20. Jahrhunderts on järjestänyt vuonna 2000 perustettu Keskus maastakarkotuksia vastaan, Zentrum gegen Vertreibung. Sitä johtaa Saksan hallituspuolueen kristillisdemokraattien kansanedustaja Erika Steinbach.

Elokuussa avattu näyttely on esillä 29.10. 2006 asti Berliinin parhailla paikoilla Kronenprinzenpalaisissa Unter den Linden-kadulla Oopperatalon vieressä ja vastapäätä Saksan historiallista museota.

Näyttely alkaa armenialaisten kansanmurhasta Turkissa 1915-16. Sitten esitellään turkkilaisten ja kreikkalaisten välienselvittely vuonna 1922-23. Kun yleensä toisen maailmansodan yheydessä puhutaan natsien toimeenpanemasta juutalaisten kansanmurhasta, näyttely esittelee myös Suomen evakot, balttien, puolalaisten, ukrainalaisten sekä saksalaisten karkotukset samoin kuin italialaisten lähdön Jugoslavian puoleisesta Triestestä.

Viimeksi ihmiset ovat Euroopassa joutuneet pakosta lähtemään kodeistaan Kyproksen konfliktin aikana 1954-65 ja 1974 sekä Jugoslavian sodan takia 1990-luvulla.

Näyttely ei rajoitu pelkästään lukujen ja sotien historian kertomiseen, vaan pystyy tekemään eläväksi pakkolähtöjen ja karkotusten eteen joutuneiden ihmisten kohtalot. Nauhoilta voi kuunnella evakkojen muisteluja ja esillä on kotiseudulta mukaan saatuja tavaroita. Niitä on lainattu mm. Kangasalla toimivasta Äijälän karjalaisesta kulttuurikeskuksesta.

Suomesta näyttelyn kokoamiseen on antanut asiantuntija-apua dosentti Pirkko Sallinen-Gimpl, joka on kirjoittanut Suomen evakuoinneista myös syksyllä 2005 ilmestyneessä kirjassa Evakkolapset ja lokakuussa 2006 ilmestyvässä kirjassa Evakkotie.

Lisätietoja Zentrum gegen Vertreibungenista saa www.z-g-v.de

Evakkolapset ry

Artikkeleita

En ole evakko mutta kuulun joukkoon

Valoisin evakkovaihe oli kotiinpaluu

Tunnetaakat kokoaa Evakkolasten yhteiset kauhut ja ilot - Lauri Kosonen Evakkolapset ry:n 10-vuotisjuhlassa

Laatokalta Ruotsiin ja Heinävedelle

Evakkotupa on kunnianosoitus vanhempien työlle

Naiset ottivat opistot omikseen

Äitikansalaisista tuli työvoimaa

Vanhat periaatteet eivät sovi ajan henkeen

Uudenmaan Karjalaseurojen piirin puheenjohtaja Pirkko Siilin puhe Iiris Salorannan näyttelyn avajaisissa Lohjalla 3.4.2009

Miksi näin?

Vuorovaikutusta!

Vuorovaikutus on vuoroon vaikuttamista!

Evakkolapset muistavat pommi-iskun kauhut

Elisenvaaraa pommitettiin jo talvisodassa

Räisälän evakkojunan vaunut ilmiliekeissä

Pommituksen uhreja kiusattiin koulussa

Sodan lapset sovinnossa

Miten evakkokokemukset ovat vaikuttaneet yhteiskuntakehitykseen ja yksilöllisesti

Seppeleitä

Pidän, pidän kiinni

Sodan aiheuttamia menetyksiä

Mummon haudalla

Evakkotie nostaa esille lapsen näkökulman sodan mielettömyydestä

Karjalaiset eivät alistuneet syrjittäviksi

Kärsimyksillä ei pidä kilpailla

Liisa Viren Mikkelissä 11.9.2011 Kalliit sotien koskettamat ystävät, Evakkolapset, jälkipolvet ja evakkoudesta kiinnostuneet!

Kummitätini Elsa

Vasaran emännäksi ja suurperheen äidiksi

Sota-aika ja evakkomatkat

Jälleenrakennusta

Elsa jää leskeksi

Emännäksi Muloon

Leskeksi toisen kerran

Elsan aika täyttyy

Sormuksen arvoitus

Viron muistot vertautuvat Suomeen

Organisoitu unohdus tunnetaan Suomessakin

Uusi Viro käänsi selkänsä sortoteemalle

Tutkimuksen tehtävänä oli oikeuttaa miehitys

Isät joivat sodan seurauksena

Ruumis ei unohda koskaan

"Muistoissa olen kotona"

Suomalaisten evakkolasten matka lapsuudenkodista kohti tuntematonta

Tutkielman taustaa

Evakkolasten koti elää muistoissa

Vaikeneminen synnytti hiljaiset muistot

Syrjinnän kokemukset tekivät evakkolapsista vieraita omassa maassaan

Selviytymiseen tarvittiin evakkolasten monta vahvuutta

Evakkolasten selviytymistarina välineeksi tämän päivän pakolaistyöhön?

Lopuksi

Tämän artikkelin lähteet:

Juurien tutkiminen vei tohtoriksi

Metsätalous muutti Sallaa

Väitös on myös tragedian käsittelyprosessi

Sota tuntuu yhä tunne-elämässä

Pelko tuntui kaikkialla

Turvaa haettiin äidin sängystä

Kovia kokeneet eivät valita

Tunteiden tunnistaminen on tärkeää

Miten selviytyä narsistisessa maailmassa?

Onko sitten tervettä narsismia?

Miten narsistinen persoonallisuus sitten syntyy?

Ketkä sitten joutuvat narsistien uhriksi tai vangiksi?

Miten sitten tästä kaikesta selviytyy?

Pelko

Tätä en muista, mutta tiedän ja voin kuvitella

Vuosikymmeniä myöhemmin

Kaikkein varhaisin muistoni

Vieraita katsotaan aina pitkään

Päivillä purettiin tunnemuistoja

Kuva yhdisti kaikkien kokemuksia

Seuraavat runot on kirjoitettu evakkolasten päivien kirjoittajatyöpajassa.

Tila

Tila (2)

Muisto 60 vuoden takaa

Kirje kuvan tytölle

(Tytön kuva)

(Valokuva)

Evakkojen yhteinen kohtalo korostuu Berliinin näyttelyssä

Liisa Viren Mikkelissä 11.9.2011
Kalliit sotien koskettamat ystävät, Evakkolapset, jälkipolvet ja evakkoudesta kiinnostuneet!