Kerättyjä tunnekokemuksia

Talvisodan alkaessa olin 11-vuotias ja Jatkosodan päättyessä kuudentoista. Olin siis varsinainen sota-ajan murkku. Ei siihen aikaan murrosiästä paljoa puhuttu, saati että olisi ollut omaa kulttuuria senikäisille. Lapsi oli lapsi, kunnes oli käynyt rippikoulun.

Mutta ei se ollut huoletonta lapsuutta, se sota-aika, ei varsinkaan maalaistalon lapselle. Kun miehet olivat sodassa, lapset joutuivat tekemään raskasta työtä pelloilla ja navetassa: seivästämään heinää, sitomaan lyhteitä, puimaan viljaa puimakoneella ja riihessä, lypsämään lehmiä. Maatalouden koneellistamisaste oli silloin vielä melko alhainen.

Kotini oli Sortavalan maalaiskunnassa. Talvisodan aikana tykkien jyske kantautui yötä päivää Laatokan koillispuolelta, ja pommikoneet lensivät ylitsemme lähes päivittäin pommittamaan kaupunkia, jonne oli matkaa linnuntietä seitsemän kilometriä. Vanhin veljeni – 20-vuotias – oli lähtenyt vapaaehtoisena rintamalle. Isäkin, joka oli jo lähes 44-vuotias, joutui lähtemään helmikuun lopulla Karjalankannasta puolustamaan.

Kun Talvisota päättyi 13. maaliskuuta, me olimme vielä kotona. Rauhanehdoissa kotiseutuni luovutettiin Neuvostoliitolle. Se tuntui epäoikeudenmukaiselta. Se hyvä puoli meidän lähdössämme oli, ettei meidän tarvinnut pelätä pommituksia, kun kuljimme kohti Savonlinnaa silmänkantamattoman pitkänä kolonnana, lehmät ajajineen, hevoset tavarakuormineen, ihmiset rekikyydillä, potkukelkoilla tai jalkaisin, kuka mitenkin.

Äitini matkusti neljän nuorimmaisen kanssa kirkkoreessä. Sitä veti raisu kolmivuotias ori. Ohjaksissa oli 17-vuotias veljeni. Tavarakuormaa veti ruunahevonen. Sen ohjaksissa oli 13-vuotias veljeni. Minä kuljin tavarakuorman päällä tai reen kannoilla tai tyttökaverini kanssa yhteisellä potkukelkalla. Välillä ajoin lehmiä, niin kuin 15- ja 19-vuotiaat siskonikin. Lehmät eivät jaksaneet kävellä kovinkaan pitkälle. Ne täytyi teurastaa, etteivät olisi paleltuneet kuoliaiksi. Tievarret täyttyivätkin kuolleista lehmistä. Viisi päivää kuljettuamme olimme Savonlinnassa.

Jatkosodassa kotiseutuni vallattiin takaisin, ja saimme palata kotiin kolmeksi vuodeksi. Aluksihan se oli lähes onnellista aikaa. Vaikka oli sota, välillä se oli melkein rauhalta tuntuvaa asemasotaa. Ja se, että saatiin olla kotona, tuntui normaalimmalta ja enemmän rauhalta kuin evakossa olo Pohjanmaalla välirauhan aikana. Se haittapuoli tällä kotiinpaluulla oli, että minulta jäi oppikoulu käymättä. Minunhan oli tarkoitus mennä syksyllä 1941 Oulaisten yhteiskoulun toiselle luokalle. Sortavalassa eivät oppikoulut toimineet lukuvuonna 1941-42. Seuraavana vuonna en enää joutanut kouluun! Tämä oli juuri sitä aikaa, kun meitä keskenkasvuisia pidettiin ’lapsityövoimana’. Isä oli kylläkin nyt kotona, mutta kaksi veljeäni rintamalla. 15-vuotiaana hoidin jo itsenäisesti maalaistalon emännän työt, kuusi lehmää, siat, vasikat, lampaat. Kirnusin voit, leivoin leivät, pesin pyykit, siivosin ja laitoin ruokaa. Äitini oli opettajana ja asui viikot koululla pienimpien sisarusteni kanssa.

Kesäkuussa 1944 alkoi vihollisen suurhyökkäys. Suomalaiset perääntyivät. Rintama lähestyi. Heinäkuussa tykkien jyske helisytti jo ikkunaruutuja. Me vain nostelimme apilasta seipäille, vaikka olimme melko varmoja siitä, etteivät meidän lehmät enää niitä heiniä syö. Syyskuun alussa solmittiin aselepo. Rauhanehdoista ei ollut vielä sovittu. Isä oli kuitenkin sitä mieltä, että on parempi lähteä kuljettamaan lehmiä ennen kuin tiet ruuhkautuvat. Minun oli lähdettävä siskoni kanssa ajamaan lehmiä.

Tämä jälkimmäinen evakkoon lähtö oli minulle vaikeampi kuin se ensimmäinen. Silloinhan oli äiti ollut turvana. Sitä paitsi 11-vuotiaalla on omat suojautumiskeinonsa: seikkailunhalu ja uteliaisuus. Koko ajan tein havaintoja siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Heräsin todellisuuteen vasta sitten, kun tajusin, ettei se ollutkaan mikään rengasmatka. Emme palanneetkaan enää kotiin.

Toisella kerralla tiesin lähtiessäni lopputuloksen. Nyt minulla oli jo enemmän vastuutakin. Lehmät piti saada elävinä Ylivieskaan, josta isä oli ostanut niittypalstan kesällä 1940. Pelkäsin sitäkin, miten tulen toimeen siskoni kanssa. Hän oli neljä vuotta minua vanhempi. Varmaan tulisi tilanteita, joissa hän purkaisi pahanolonsa minuun. Minulla oli siitä kokemuksia.

Läksimme kotoa syyskuun 6. päivänä. Saimme ottaa mukaamme hevosen ja kärryt. Viiden lehmän ja kahden hiehon lisäksi meidän piti ottaa mukaamme kahdeksan kappaletta kaksiviikkoisia sianporsaita. Emakko aiottiin panna lihoiksi, ja porsaat piti ruokkia lehmänmaidolla. Ruokapulan aikana ei tullut mieleenkään tappaa näitä pikku porsaita.

Ensimmäinen vastoinkäyminen odotti jo puolen kilometrin päässä. Valtatie kuutonen ylitti siinä Saavainjoen. Lehmät eivät uskaltaneet mennä sillalle. Olimme kytkeneet kellokkaan kärryn perälautaan. Lehmä pani sorkat tanaan, ja perälauta irtosi. Lehmät hajaantuivat pitkin jokivartta. Hiehot hyppäsivät veteen ja uivat yli joen. Olin minä ennenkin juossut lehmien perässä. Kerrankos ne olivat karanneet aitauksesta. En minä nytkään sitä itkenyt. Itkin koko tätä elämän surkeutta. Kaikki tuntui käyvän yli voimien. Näinkö meidän pitää mennä Savonlinnaan asti? Saammeko sielläkään lehmiä junaan? No, sisko oli tomerampi. Hän korjasi perälaudan ja pani järjestykseen niin lehmät kuin minutkin.

Emme olleet kulkeneet montakaan kilometriä, kun porsaat alkoivat huutaa nälkäänsä. Lypsimme lehmistä maitoa ja kaadoimme sen paistinpannulle, mikä onkin erinomainen pikkuporsaan syöttökaukaloksi. Tähän asti porsaat olivat saaneet ruokansa imemällä. Meidän oli opetettava ne syömään kaukalosta. Roikotimme niitä takasorkista ja tökimme kärsää maitoastiaan. Oppivathan ne. Nälkä opetti. Mutta aikaahan siinä meni, ennen kuin kaikki kahdeksan oli opetettu.

Isä oli neuvonut meille suorimman tien Uukuniemelle. Sulan kelin aikaan saattaisimme käyttää kyläteitäkin. Kävi kuitenkin niin, että tienristeyksessä seisoi kaksi sotapoliisia konepistooleineen. Evakot saivat käyttää vain tarkoin määrättyjä reittejä. Syykin selvisi seuraavana päivänä. Reitin varrelle oli järjestetty majoitus- ja muonituspaikkoja sekä ihmisille että eläimille. Kaikkien viivytysten ja mutkien jälkeen olimme iltahämärissä vasta kymmenen kilometrin päässä kotoa.